Kisan tausta – ”Pakkoko on taas lähteä itsensä rikkomaan?”:

Viime vuonna ensimmäisenä pitkänä ultramatkana juoksemani NUTS Pallas 125km toi mukanaan sekä juoksuharrastuksen ehdottomat huippuhetket että synkimmät jälkitunnelmat 4 kuukautta kestäneen telakkajakson kautta. Syksyllä muiden juoksentelua seuratessa ja fysioterapiassa ravatesssa kohosi revanssihenki Lapin tuntureista korkealle ja lopulta treenikaveri Villen yllyttämänä ilmoittautuminen napsahti loppuvuodesta uudelle reissulle Ylläksestä Hettaan. Tällä kertaa jalat saisivat luvan kestää kunnialla loppuun asti. Juoksututtavien ulkopuolisessa lähipiirissä ajatus uudestaan tuntureille lähtemisestä herätti epäileviä katseita ja ylläolevan sitaatin kaltaisia kommentteja. Vähän itseäkin hirvitti, sillä tiesin että viimevuotisesta kisasta periytyneet juoksijanpolvet ilmestyivät molempiin jalkoihin pitkäaikaiseksi vaivaksi. Toispuoleinen vaiva olisi ollut selitettävissä vielä huonolla tuurilla, mutta jalkojen totaalirikko viittasi siihen, että treeni ja pohjat eivät olleet riittäneet vielä yli satakilometriselle tunturimatkalle.

Kevään treenit ja viime hetken varustautuminen noudattelivat lopulta hyvinkin pitkälti viimevuotista suoritusta. Alkuvuodesta vastaavanlaiset n. 2000km treenikilometriä alle, muutama lyhyt kisailu ja kaksi 50km harjoitusultraa. Enemmän mäkitreenejä ja tunkkauksia, vaikkei kuitenkaan ehkä niin useita kuin olisin toivonut (lisää treenijaksosta aiemmissa postauksissa). Kunto tuntui kuitenkin löytyneen kohtalaisen hyvin alkukesästä ja sykelukemat olivat PK-lenkeillä pudonneet vauhdin kasvaessa noin ½ minuuttia kilometriä kohden peruslenkeillä.

Kesäkuun viikot menivät Kytäjä Trailin jälkeen kevyissä tunnelmissa, eikä treenikilometrejä kovin ihmeellisesti kertynyt. Harjoitusrasitteet tuntuivat kuitenkin poistuneen tehokkaasti, joten luotin aiempien kuukausien treenien riittävän, tuskinpa viime tingassa tehdyillä repäisyillä olisi kovin paljon kuntoa luotu edes teoriassa. Kisaviikolla menin tällä kertaa Hettaan jo hyvissä ajoin ja viimeiset juoksulenkit kompensoituivat Jyppyrän, Saanan ja Pallaskeron huiputuksilla, samalla tuntumaa hakien melko uusien Black Diamondin Distance Z-sauvojen kanssa. Kisapäivän aamuna kroppa tuntui hyvältä, eikä jaloissa ollut jumeja. Varusteet olin ehtinyt hoitaa ajoissa kuntoon ja turha tusaaminenkin jäi pois. Useat hyvät yöunet pohjalla pitivät olon virkeänä ja juoksun yöjaksoa silmälläpitäen sain vielä 1½ tuntia nukuttua päiväunia ennen kisavaatteiden pukemista. Starttibussi Hetasta Ylläkselle tarjosi pari tuntia aikaa henkiseen latautumiseen, mikä tuntui olevan tarpeen, sillä Hetassa vietetyn viikon aikana en oikein saanut samanlaista positiivista jännitystä päälle kuin viime vuonna. Jotenkin olisi löydettävä enää oikea mielentila ja kaikki olisi valmista. Ylläkselle saapuminen noin 20 minuuttia ennen lähtöä jätti hieman turhan vähän aikaa, sillä GPS-laitteen noutamisessa, vessakäynnissä ja dropbagin valmistelussa meinasi tulla kiire. ”3 minuuttia lähtöön”-kuulutus tuli yllätyksenä ja lähtöviivalle asettuessakin viimeinen minuutti hujahti äkkiä ohi. Yhtäkkiä yleisö alkoikin huutaa ja jono liikkui!

Kisan kulku – ”Alku rauhakseen ja käynnistelyjen jälkeen kovempaa?”:

Olin etukäteen ajatellut Ylläksen huiputuksen sopivan mainiosti heti alkuun, sillä kävelyvauhdilla olisi helpompi saada kroppa lämpenemään aloittamatta kuitenkaan liian kovaa. Lämmintä siinä totisesti tulikin, sillä aurinko paahtoi yllättävän kuumasti ja järkyttävän kivikkoinen jyrkkä nousu pudotti kertaheitolla 134 kilometrin raakaan todellisuuteen. Pitkähihaisen aluspaidan ja t-paidan yhdistelmä oli turhan kuuma ja sykkeet nousivat korkealle mäkeä kivutessa. Pysyttelin suosiolla keskijoukon tuntumassa ja kamppailin sauvatekniikan kanssa kivikossa, kärkien juuttuessa useasti kivenkoloihin ja lipsuen lohkareiden päältä. Vauhti oli todella hidasta, mutta niin tuntui olevan muillakin. Tunturin päälle päästessä en paljon ympärilleni vilkuillut, mutta jo nopeasti alamäkeen juostessa tunsin tarvetta päästää nestettä, minkä yhteydessä maisemistakin ehti hetken nauttia. Tämä jäikin lopulta kisan viimeiseksi pissatauoksi. Muita juoksijoita oli karannut ohitse ja osan sain pitkässä alamäessä poimittua kiinni, silti pitäen huolta ettei alamäki rikkonut liikaa etureisiä vielä tässä vaiheessa.

Alamäen päättyessä jouduin toteamaan saman tien, että hätäinen valmistelu lähtöpaikalla kostautui ja puskavisiitti olisi tiedossa. Pian. Reitin muuttuessa poluksi huomasin onnekseni leirintäpaikan, mutta ulkohuussien ovet olivat lukossa. Ei auttanut, reitiltä piti poiketa ja vessapaperit kaivaa esiin, vaikka GPS-kello kertoi matkaa taittuneen vasta 3km. Jotain märkää jäi mättäälle ja ehdin vielä häntäpään joukkoon mukaan. ”Jokainen joutuu vielä käymään puskassa kisan aikana, ei hätää”, tolkutin itselleni ja jatkoin matkaa. Meno tuntui raskaalta, sykkeet eivät olleet laskeneet 170 alapuolelle ja parin kilometrin päästä suolisto ilmoitti jatkavansa hommiaan jälleen. Nyt löytyi reitin varrelta avonainenkin puucee, jonne suunnistin purkaen kiukkua sauvojen paiskomiseen. Jotain oli nyt pahasti menossa vihkoon, sillä istunnollakaan sykkeet eivät laskeneet 170-180-lukemista ja sillä välin koko letka oli ehtinyt jo uusien tunturien kimppuun. Kisafiilikset laskivat nopeasti, vaatimattomatkin aikatavoitteet olisivat tällä menolla todennäköisesti mennyttä, eikä pitkän valmistautumisen vaatinut ultra ollut käytännössä edes startannut. Kaivoin imodiumit esille ja taapersin vaivalloisesti kohti Kesängin Pirunkurua. Viime vuonna tätä kohtaa ei reitillä ollutkaan ja silmät pyöreinä katsoin valtavaa, taivaaseen kohoavaa kivikasaa, jossa eteneminen muuttui Ylläksen nousuakin hitaammaksi. 26km juoksijoiden kärki juoksi vuorikauriin ketteryydellä louhikkoa ylös, enkä voinut kuin ihailla vierestä sauvoihin nojaten. Vatsa tuntui rauhoittuneen hetkeksi, sykkeet eivät. Eteneminen muuttui kävelyhölkäksi ja päätä särki pienen nestehukan yllätettyä ilmeisesti paahteisissa kivinousuissa. Kukastunturia lähestyessä vatsassa alkoi kiertää taas, joten lisää luontokokemuksia olisi tiedossa. Pää painuksissa ja masentuneena tökin sauvoillani ylämäkeen, jossa yllättäen vastaan tuli turistijuoksenteluvuorossa oleva Jukka. Sain tilannepäivitykset muiden jyväskyläläisten suorituksista ja kannustukset edessä olevalle yövuorolle. Näillä mainingein omat fiilikset olivat todella pohjilla, mutta lyhyt tsemppaustuokio nosti mielialaa paljon ja loppunousu Kukakselle auttoi unohtamaan hetkeksi vaikean alun. Kiitos Jukka!

Imodiumit eivät auttaneet täysin, mutta pidensivät hieman puskassa ravaamisen välejä. Juoksuvauhtini ei ollut myöskään sitä mitä piti, mutta riitti selkien poimimiseen jälkijoukossa. Peurakaltio alkoi vähitellen lähestyä ja ensimmäinen 30km sijoittui kyllä kamalimpien juoksukokemusten joukkoon, harjoituslenkit mukaan lukien. Yksinäinen vaeltaminen ja muiden ohittelu taukosi hetkeksi pistäytyessäni Heikkalan Astan ja Kelahaaran Jannan hyvävauhtisessa peesissä. Juoksuaskelien ylläpito helpohkolla polkupätkällä auttoi yllättäen rauhoittamaan vatsaakin. Peurakaltion huollon jälkeen tunturien huiputtaminen muutti etenemisen vahvemmaksi ja sykkeet olivat palanneet normaalille tasolleen 150 lukemien tienoilla. Ehkä tästä vielä tulisi jotain? Arvelin edessä menevien tuttujen huitelevan kaukana horisontissa, mutta matka olisi pitkä ja jos vatsan saisi kuntoon, olisi voimia varmasti jäljellä vielä Pallaksen jälkeisillä tuntureilla.

Äkäskeron laella aurinko lähetteli viimeisiä säteitään ja edessä näkyi taivasta vasten tumma selkä, joka lähestyessä odottamatta tervehti. Pellervo! Kohtaaminen oli todellista klassikkomateriaalia ultramatkojen varrelta:

N: ”Terve, miten menee? Mulla ei vatsa pelitä ollenkaan ja vessapaperi on kohta loppu.”

P: ”Tässähän tämä. Keskisormi murtui äsken, mutta muuten kaikki on ihan kunnossa”

Kuulemma sauvajuoksu mieheltä vielä onnistui, joten lähdimme parivaljakkona jatkamaan menoa yön pimeyteen. Omat päänsisäiset demonit olivat kummitelleet jälleen laskien tunnelmaa ja seura oli tervetullutta, edes lyhytaikaisesti. Ilmeisesti Pellervo sai kuitenkin rytmistä uudelleen kiinni, sillä duomme pysyi lopulta yhdessä Pallakselle asti, välillä pienellä edestakaisella hissiliikkeellä. Oma juoksuvauhti oli hieman reippaampaa, mutta tasaisesti, noin viiden kilometrin välein kiusaavat puskareissut hidastivat matkaa ja sain aina hetken aikaa jahdata kaveria kiinni. Yö alkoi olla pimeimmillään (sen verran kuin se oli mahdollista) ja tunnelmani nousi – kyllä tämä kisa vielä selätettäisiin! Rauhalaan asti matka maistui ja ongelmistani huolimatta olin reilusti viimevuotista hyvävoimaisempana noin 60 kilometrin kohdalla koittavalla huoltopaikalla. Evästyksen lisäksi matkaan tarttui myös uusi rulla vessapaperia, joten hätää ei ollut enää senkään riittävyyden suhteen. Maasto oli soista, märkää ja täynnä kaatuneita puita, eikä ryteikössä eteneminen hirveästi juoksemista muistuttanut Pallasta lähestyttäessä johtuen polun teknisyydestä. Muutamin paikoin sauvahölkällä pääsi etenemään hetken nopeammin, mutta todella usein lyhyet pyrähdykset katkesivat äkillisesti edessä olevan puun kiertämiseen tai suonsilmäkkeiden väistelyyn.

Pallasta edeltäviä tuntureita kivutessa energiat alkoivat hieman hiipumaan ja hetkittäin oikean jalan polvi vihoitteli juoksijanpolvenomaisilla säryillä. Totesin Pellervolle huolestuneena matkan jäävän kesken Pallakselle, jos polvikivut yltyvät, sillä uutta sairaslomaa en ollut valmis ottamaan vastaan. Täysmittaiseksi jalkakipu ei kuitenkaan osoittautunut. Toinen huolenaihe oli sen sijaan nestetoiminnan puolella. Olin juonut kaikilla huoltopaikoilla n. ½ litraa vettä tai urheilujuomaa pullojen täyttämisen ohella, minkä lisäksi kauhoin säännöllisesti lisää juotavaa puroista. Arviolta 8-10 litraa kului kokonaisuudessaan Pallakselle tultaessa, mutta tästä huolimatta mitään ei tuntunut tulevan virtsana ulos kropasta Ylläksen jälkeen. Eniten tilanteessa huolestutti se, etteivät yhtälöt täsmänneet päässäni ratkaisua etsiessäni. Ylläksen seudulla nestettä oli varmasti haihtunut hikoilun myötä reilusti, minkä olin huomannut aiemmilta ultramatkoilta tutun päänsäryn muodossa. Sen jälkeen olo oli kohentunut, enkä huomannut nestehukan oireita verrattain hyvävointisessa kropassa ollenkaan. Tiesin useista viime aikoina luetuista juoksukirjoista nestekertymän saattavan johtua munuaisten toimintahäiriöistä tai esim. hyponatremiasta, jossa veren liiallinen vesipitoisuus aiheuttaa natriumin osuuden vähenemistä haitaten mm. sydänlihaksen toimintaa. Epäilin enemmän ensimmäistä, sillä suolaa oli kulunut matkan varrella normaalissa määrin ja tasaisesti (8 suolatablettia?). En muistanut tarkkaan miten lukulistalla ollut Tim Noakesin Lore of Running määritteli munuaishäiriöt, mutta näin jälkikäteen tarkastaessani huomaan osuneeni melko lähelle:

Usually, you should urinate within 6 hours of completing a marathon. Inability to do so could indicate acute kidney failure. Certainly, if you have not passed urine within 12 hours of completing a race you must contact a doctor, preferably a kidney specialist. If you are developing acute kidney failure, the earlier you get to a doctor the more likely the severity of the failure can be lessened and the need for blood dialysis prevented. (Noakes 1991, 395)

 

The first indiction of kidney failure is passing little or no urine for the first 24 hours after a long race. The wise athlete will recognize the seriousness of this sign and will immediately report to the nearest hospital that has a specialized unit for the treatment of kidney failure, in particular a unit able to perform renal dialysis, which athlete may well require. A runner who fails to recognize this early symptom of kidney failure is likely to start feeling rather ill 36 to 48 hours after the race and will likely develop a severe headache due both to the sudden steep increase in blood pressure and to retained metabolic end products caused by the kidney failure. … Although the condition is seldom acutely fatal, the long-term prognosis of a person who develops acute renal failure during exercise is unknown, nor it its known how the condition might be prevented in those susceptible to it. Probably the most important factor is for runners not to ingest nonsteroidal anti-inflammatory agents during prolonged exercise. These agents are, in any case, probably ineffective during exercise and only increase the likelihood that kidney failure will develop. (Noakes 1991, 690 – 691)

 

Vaikken tietoisesti turvotusta huomannut kehossani (en oikein tajunnut sitä tutkiakaan), pelkäsin että nestettä saattoi olla kehossa liikaa lisäten ruumiinpainoa. Vaikka kertaalleen päätin ottaa purosta niin suuret huikat, että ennen Pallasta varmasti koittaisi vessatauko, en saanut millään pientä hätää aiheutetuksi. Muutamat kanssajuoksijatkaan eivät osanneet vinkkejä tilanteeseen antaa, joten päätin Pallaksella tutkituttaa tilanteen ja vakavasti harkita olisiko jatkamiselle edellytyksiä. Ainakin punnitus vaa’alla olisi hyvä saada tehdyksi ja kuulla varmempi diagnoosi tilanteeseen huoltopaikalta. Oma pää alkoi kärsiä jo väsymyksestäkin, enkä luottanut enää aukottomasti omaan lääkärianalyysiini.

Viimeisillä kilometreillä Pallakselle kroppaan iski kaiken päälle kova väsymys ja sykkeet putosivat kymmenisen pykälää hidastaen etenemisen kävelemiseksi. Ruoka ei tuntunut piristävän ja puskavisiittejä ilmaantui entistä tiheämpään tahtiin. Pää painui alemmas ja motivaatio 55km loppupätkän taapertamiseen oli tiessään. Olin jo viime vuonna kävellyt saman reitin, enkä tämänhetkisillä ongelmilla tulisi pääsemään maaliin ainakaan yhtään nopeammin. Aamun koittaessa sää oli viilentynyt ja tuuli koventunut. Pallaksen tunturin sukeltaessa esiin metsiköstä alkoi voimakas sade ja tuntui kangistavan hyvin nopeasti voimattomat jäsenet.

Pallaksen hiekkatielle päästessäni sääukko paiskasi oikein kunnon sadepuuskan päälleni ja oli todettava, että näillä eväillä ei kyllä matkaa enää voi jatkaa. Takaraivon viimeinen vastarinta loppui päätelmään siitä, että seuraavaan Hannukurun huoltoon olisi matkaa 25km (+8km jalan, jos siellä loppuisi leikki kesken), enkä saisi itseäni pidettyä millään Taivaskerolla turvallisessa määrin lämpimänä, jos joutuisin siellä kyykistelemään vatsasta johtuen. Yhtä lailla en tiennyt lainkaan mitä kaikkea saattaisi tapahtua, jos diagnoosini virtsaamattomuudesta osoittautuisi pelätyksi. Huoltopaikalle saapuessani 13 tunnin taivalluksen jälkeen kerroin päätökseni lopettamisesta, eivätkä useat kokeneemmatkaan ultraajat osanneet neuvoa mistä nesteongelmissani oikein oli kyse. Sain dropbagin haltuuni ja hyvin nopeasti paikalleen pysähdyttyäni vilunväreet kävivät voimakkaiksi, hampaat kalisivat ja kylmyys kangisti lihakset. Ei, tällä kertaa jatkaminen ei olisi vaihtoehto. Huolimatta kaikkien huoltovaatteideni pukemisesta viima iski läpi luihin ja ytimiin – seuraava pysähdyspaikka oli korkeintaan Pallas-hotellin aulatuoli. Matkaa oli takana 83,5 kilometriä, vajaa 13 tuntia ja noin 2700 nousumetriä. https://www.strava.com/activities/645209345

DNF – ”never quit, except when you should quit” & jälkitunnelmat:

Nuoren respatytön ilme oli näkemisen arvoinen rähjäisen ja kalpean rymyäjän tiedustellessa vaakaa ja ensiapua. Kumpaakaan ei kuulemma ollut, ainakaan hänen tietojensa mukaan. NUTSin huoltajat saivat jostain kutsutuksi ensiavun käväisemään, mutta omaan tilanteeseeni ei ollut tietotaitoapua saatavilla. Tajusin myös lähimpien sairaalaolojen sijaitsevan jossain satojen kilometrien päässä, joten ainakaan avotunturiin lähtemällä en parantaisi tilannetta, jos munuaispuolelta yllättäen jotain oireita ilmaantuisi. Aulaan alkoi virrata sademyrskystä muitakin 134km matkan keskeyttäneitä, joten helpolla eivät muutkaan päässeet Ylläs-Pallaksen taittamisesta. Päätä oli halki, jalkamurtumat ärtyneet ja ongelmia jos jonkinmoisia. Juoksuparini Pellervo lähti uhmaamaan keliolosuhteita ja sormivammojaan, mutta palasi Taivaskerolta takaisin Pallakselle päätyen samaan johtopäätökseen sään turvallisuuden suhteen kuin itsekin. Muista juoksututuistani Tommi oli keskeyttänyt Pallakselle niinikään, mutta Ville jatkoi hurjaa taisteluaan Pallastuntureiden tuolla puolen. Vähän hirvitti miehen kestäminen GPS-vauhdin hidastuessa, mutta lopulta turhaan – ylväästi herrasmies selvitti tiensä Hettaan asti pitäen UTTF-liivihaaveensa elossa. Sillä lailla!

Odottelu Hettaan kuljettavaa raatotaksia vähän rauhoitti kroppaa ja ahkeralla vedenlitkimisellä sain lopulta parin tunnin jälkeen pisuaarillakin homman toimimaan ja pahin huoli munuaisosastolla hälveni. Sen sijaan vatsa ei asettunut vaan vaati yhä visiittejä saniteettitiloihin. Tältä osin meno tuskin olisi siis helpottunut (ensimmäiset merkit vatsan normalisoitumisesta koittivat iltapäivällä neljän jälkeen) ja siltä osin keskeytyspäätös oli järkevä ja oikea. Klo 10 jälkeen auto jätti Pallaksen pihan taakseen ja ohitimme evakuointimatkallamme 55km starttiin tulevat bussit. Vaikeaa taivalta olisi heillekin tiedossa ja tässä kelissä myös lyhyemmälle matkalle lähtijät herättivät kunnioitusta. Hettaan päästyä lämmin hotellisuihku ja piipahdus GPS-seurantaa ihmettelemässä riittivät ennen vuokramökin nukkumistiloihin siirtymistä. Ehdimme oman huoltajani kanssa vastaanottaa vielä Mikael Heermanin maaliin 134km sarjan voittajana ennen höyhensaaria. Äärimmäisen kova suoritus näissä olosuhteissa!

Mikä oikein aiheutti omat vaivani? Varmaa analyysiä en ole onnistunut kehittämään, mutta lievät arvelut kohdistuvat vatsavaivojen osalta aamupalalla syötyyn hiivapitoiseen vaaleaan leipään, jonka aiheuttamat ilmavaivat pahenivat Hetta-Ylläs-bussimatkan kuoppaisella tiellä ja laittoivat vatsan kiertämään rajuhkossa nousussa Ylläksen huipulle. Samanlaisia suolisto-ongelmia olen silloin tällöin harvakseltaan saanut ennenkin matkustaessa, mutta mitään varmaa aiheuttajaa en ole osannut löytää. Ehkäpä hiivatuotteet ovat osasyynä? Virtsaamattomuus taas johtui todennäköisesti helteisestä lähdöstä, jossa pienimuotoinen lämpöhalvauskin saattoi olla lähellä – se selittäisi liian korkeat sykkeet ja heikohkon olon alkupätkällä. Noakes toteaa myös seuraavaa:

Although acute kidney failure is not an uncommon complication of heatstroke, in ( group of marathon runners) kidney failure developed even though they did not develop a heatstroke. The mechanism is unknown and is not simply a result of either severe dehydration or prolonged exercise. (Noakes 1991, 690).

 

Ehkäpä siis lähellä käynyt lämpöhalvaus aiheutti lopulta lähellä käyneen munuaishäiriön? Aiheeseen täytynee perehtyä enemmänkin, sillä en ollenkaan tykännyt pyöritellä päässäni vajaita ja huonosti muistettuja lääketieteellisiä analyysejä oikeasti vakavista seuraamuksista.

Loppuillasta olo oli jo kaikin puolin normalisoitunut, vaikkakin kävelytyylissä oli vielä toivomisen varaa. Maalialueella käydessä loppuun asti taistelleiden seuraaminen oli hienoa ja omassa päässäkin jäyti harmi ”tehtävän” täyttämättä jättämisestä – päätöksen järkisyitä joutui omalle takaraivolle jankuttamaan kerta toisensa jälkeen, eikä tilanne tätäkään kirjoittaessa ole helpottanut. Sanovat DNF:n jättävän pitkän kitkerän jälkimaun ja voin myöntää tämän avoimesti, vaikken siihen Pallaksen huollossa täysin uskonutkaan. Kuitenkin lopullinen viisaus lienee, että tällä kertaa järjenkäyttö oli tarpeen ja keskeytyspäätös oikea. Tapahtuma itsessään oli omista kommelluksista huolimatta jälleen loistava – suuret kiitokset ja hatunnostot NUTS:in järjestäjille, talkooväelle sekä omalle seurapiirille (Emilia, Ville, Pellervo, Tommi, Jukka & Ulla)!

Tästäkin oppi. Kokonaisuudessaan matkaan mahtui hyvinkin paljon opettavaista ja uskoisin tulevien ultramatkojen suunnittelun ja toteutuksen palaavan vielä monesti tällä reissulla karttuneisiin kokemuksiin. Palautumisprosessi alkaa päästä käyntiin ja uudet seikkailut syksyllä odottavat, ensin Nuuksio Classicin poluilla ja kauden finaalissa Vaarojen Ultran 130km matkalla.

Ja Vaarojen matkaltahan tullaan maaliin. Olen päättänyt.

————————————————————————

Kisavideo 55km Pallas-Hetta-matkalta: