Suomalaisen polkujuoksun kuninkuusmatka, Iso Karhu, otti tällä kertaa selkävoiton, oman taipaleeni päättyessä noin 145 kilometrin jälkeen. Tätä kirjoittaessa takana on muutama huonosti nukuttu yö ja kokonaisvaltaiset tuntemukset ovat toistaiseksi kaksijakoiset. Kesken jäänyt matka on tietyllä tasolla aina epäonnistuminen. Pystyn kuitenkin jakamaan kilpailusuorituksen selkeästi kahteen osaan, joista ensimmäisessä juoksin noin 128km/18h parasta kisasuoritustani koskaan ja jälkimmäisessä onnuin invaliditeetin rajamailla 17km/5h Juuman huoltopaikalle. Lopputulos jää tilastomerkintöihin, mutta laajemmassa perspektiivissä ensimmäisen osan synnyttämää huikeaa juoksukokemusta on mahdotonta saada unohtumaan mielestä. Paljon jäi kisasta käteen.


Jo ennakkotunnelmat kisaviikolla velloivat sellaisilla aallonkorkeuksilla, että tapahtumapaikalle siirtyminen kahdessa päivässä, Jyväskylän välietapin kautta, oli omiaan keskittämään ajatuksia tulevaan koitokseen. Autokyydissämme istui kokeneita tekijöitä, joista Piia ja Jani lähtivät jahtaamaan kanssani pääpottia, Anssin ja Teron keskittyessä vauhdikkaampiin startteihin. Tunnelma tien päällä oli leppoisan keveä ja matka sujui kaikessa rauhassa majoittumista myöten. Torstai-iltana uniaika koitti ajoissa, vaikka yöunet jäivät lopulta melko hajanaisiksi vahvan latautumisen takia. Aamulla ennen starttia ehdimme käydä syömässä hyvissä ajoin ja pakata varustukset ilman kiireitä, siirtyen starttialueelle monilukuisia tuttuja bongailemaan jo tuntia ennen keskipäivää. Aurinko paistoi ja karnevaali oli hyvässä vauhdissa.

33401824_10156609382246122_2263932997512200192_n

Kuva: Vesa Viittala

Olo oli melko rauhallinen lähtötorven törähdykseen asti, jolloin yllättävänkin suurelta tuntunut juoksijamassa liikahti kohti Rukatunturin ylämäkeä. Katselin ympärilleni ja ihmettelin, miten kummassa meitä hölmöjä voi olla näin paljon. Piia ja kolmatta kertaa karhunkaatoon osallistuva Tommi nousivat edelläni rinnettä ylös ja päätin peesata heitä ensimmäiset nousut omaa kevyttä tuntumaa hakien. Lämpötila oli noussut noin 20 asteen tuntumaan, paisteen tehostaessa hikireseptorien toimintaa. Kärkipäässä noin 20-30 juoksijan letka oli irronnut omaan tahtiinsa. Päätin ottaa Ruka-Konttainen välin helpolla, mikä ei kuitenkaan ollut täysin vaivatonta sykkeiden lyödessä vauhtikestävyysalueen lukemia. Ensimmäinen huoltopaikka ilmestyi eteen vajaassa tunnissa ja sain pikaisella pullojen täyttämisellä kuitattua ohi ehkä kymmenestä juoksijasta, Tommi ja Piia mukaan lukien. Konttaisen päälle oli kiivennyt useita jyväskyläläisiä tuttuja kannustamaan, mikä piristi melko raskaan alun jälkeen. Sain rytmistä paremmin kiinni maaston muuttuessa juostavammaksi ja sykkeetkin laskivat kestävämmälle tasolle. Viimevuotiseen lumiränniin verrattuna alusta oli todella nopeassa kunnossa, eikä märkiä kohtia ollut kuin nimeksi. Energiatankkaus oli päässyt hyvään alkuun napsiessani 30 minuutin väliajoin geelejä. Tajusin sentään reagoida myös helteiseen säähän ja otin 500mg suolatabletteja tasatunnein jo klo 13 alkaen. Juuman huoltoon saavuin hieman päälle kolmen tunnin jatkaen saman tien minuutin vesitäydennyksellä eteenpäin. Paikalla ollut Tero kertoi Janin juosseen ohi jo 10 minuuttia aiemmin, minkä laskeskelin olevan vaarallisen kovaa vauhtia. Huollon jälkeisellä helpolla pätkällä naisten kakkosena juossut Mira lyöttäytyi peesiin ja etenimme kohti ensimmäisiä riippusiltoja reipasta vauhtia. Helteinen keli näkyi nesteiden kulutuksessa ja juotuani Juumassa täyden pullollisen päätin säästellä hetken vesivarantoja ennen Kitkajoen varren täyttömahdollisuutta.

Onneksi säästelin, sillä 30 kilometrin kohdalla nesteet tulivat todelliseen tarpeeseen. Reitti nousi korkealle harjanteelle jyrkän rinteen vierustaa ja näin ylhäällä hetkeksi ohimenneen Miran pysähtyneenä auringossa makaavan kanssakisaajan viereen. Nivalan ultraveteraani Vähäaho tuntui heiluvan jossain hämärän rajamailla soperrellen kaatumisestaan ja sormen taittumisesta. En ollut nähnyt mitä tapahtui, mutta tilanne näytti omaan silmääni enemmän lämpöhalvaukselta tai auringonpistokselta, joten otin siirtääkseni miehen sentään varjoon lepäämään ja keräilemään itsensä kuntoon. Ylösnousun yhteydessä Onnilta lähti taju ja saimme vaivoin estettyä miestä telomasta itseään pudotessaan maahan. Kaadoin toisen vesipulloni miehen päähän ja ylösalaisin kääntyneisiin silmiin tuli eloa. Saimme Miran kanssa siirrettyä toipilaan varjopaikalle, mutta alas istahtamisen yhteydessä vintti pimeni jälleen ja lopuillekin vesivarannoilleni tuli käyttöä. Ne sentään auttoivat nyt pysyvämmin ja mies alkoi havahtua paremmin tähän maailmaan. Kokeneet ultraajat eivät ihan hevillä luovuta ja ensimmäiset ulos päässeet sanat olivatkin ”olen ihan kunnossa” ja ”lähden jatkamaan”. Mira oli saanut yhteyden kisakeskukseen ja Onni pääsi ylös kavuttuaan itsekin vakuuttamaan järjestäjille, että heikko hetki oli nyt ohitse ja vastuu siirtyisi takaisin suorittajalle. Vähän hirvitti jatkaa letkana matkaa polun tullessa jyrkkää rinnettä vuorostaan alas, mutta pikkuhiljaa vakuutuin, että todella pahalta näyttänyt tilanne kääntyi yllättävänkin nopeasti päälaelleen. Porukkamme erkani hiljalleen kukin omaan vauhtiinsa. Myöhemmin Hautajärveltä palatessani olin hieraista silmiäni nähdessäni Onnin juoksevan hyvävoimaisena vastaan suurin piirtein samoilla sijoitusluvuilla, jossa olimme edellisen kerran nähneet. Jälkikäteen luetun kisaraportin perusteella kyseessä oli ollut sittenkin todennäköisesti kaatumisen ja sormen taittumisen aiheuttama kipushokki, ei niinkään lämpötilasta suoranaisesti johtuva tajunnan hämärtyminen. Ultraamisessa sattuu joskus rajuja paikkoja, mutta onneksi niistä voi myös toipua. Tapahtumahetkellä tilannearviointi osui mielestäni oikeaan, sekä NUTSin puhelinpäivystyksen, että Onnin oman harkinnan puolesta.

Oma juoksu jatkui sen sijaan ihan hyvällä tuntumalla. Oulangan luontokeskusta edeltävä vauhdikkaat jokivarren pätkät siinsivät edellä ja olin onnistunut säästelemään hyvin voimiani edessä oleville tasaisille osuuksille. Vettä tuli täydennettyä huolettomasti ruskeammistakin puroista ja Kitkajoesta. Jani tuli yllättäen selkä edellä vastaan erään puron kohdalla ehkä 45km kohdalla, valitellen pahoiksi kääntyneitä vatsa- ja nesteongelmia. Yritin tsempata ja kannustaa kovasti yrittämään vielä ylösnousemusta, mutta hieman pelkäsin näkemisemme jääneen viimeiseksi. Noin 45km kohdalla molemmat sisäreidet kramppailivat, mutta kellontarkasti jatkunut tankkaus auttoi selviämään 53km huoltopaikalle asti suuremmitta ongelmitta.

nutskk2018-5684

Huoltopaikalla ei paljoa aikaa kulunut (n. 2 min), suunnitelmallisesti täytin pullot ja nappasin ruokapussin mukaani, täytellen kävelyvauhdissa liiviin uusia geelejä ja suklaapatukoita. Aikaa oli kulunut noin 7 ½ tuntia. Heti huollon jälkeisellä asfalttitiellä näkyi kahdet oksennukset, joten jollakulla meni heikomminkin. Ensimmäiset huollon jälkeiset kilometrit olivat itselleni vaikeita juostavia, mutta hieman puskien sain juoksuvauhdista kiinni ja muutama selkäkin tuli vastaan. Kello lähestyi iltakahdeksaa, joten kisa sinällään kulki erinomaisesti omien aikatavoitteiden mukaisesti, ehkä jopa paremminkin. Fiilis oli todella hyvä, sillä kaikki juoksemisen osa-alueet energian nauttimisesta jalkojen kuntoon sujuivat erinomaisesti. Matka Hautajärvelle oli tasaisen yksinäistä etenemistä, viilenevän yön tunnelmasta nauttien. Maisemat olivat komeita, etenkin Taivalkönkään pauhuavalla koskella teki mieli jäädä pidemmäksikin aikaa nauttimaan. Ennen Hautajärven kääntöpaikkaa vastaan tuli kärkipäätä, joskin vähemmän juoksijoita kuin luulin olevan edellä. Laskeskelin oman sijoituksen olevan näillä paikkein jossain top 10-15 hujakoilla. Erittäin hienoa oli tsempata hyvävoimaisia kanssakisaajia ja moni tuttu teki omaa kovaa suoritustaan vahvalla askeleella. Hautajärven huolto onnistui likipitäen täydellisesti, sillä olin takaisin baanalla 3½ minuutin tauon jälkeen. Tuttujakin näki taas. Harmillisesti Ismo joutui jättämään leikin kesken lonkkaongelmien takia puolivälissä, pidettyään alkutaipaleella hurjaa vauhtia. Tommi ja Piia tulivat vastaan keskiyön aikoihin, ja yllättäen Janikin oli kammennut itsensä Oulangasta jatkoon, vaikka ongelmat jatkuivat edelleen ja valitettavasti leikki loppui Hautajärvelle.

33610163_1639681779483823_7093799819818303488_n

Kuva: NUTS

Paluumatka Hautajärveltä Oulankaan käynnistyi klo 23.20 aikoihin (11h 20min), eli 40 minuuttia hyvän päivän aikatavoitetta edellä. Juoksu sujui helpoilla hiekkapoluilla ongelmitta ja vatsa hyrräsi. Tähän mennessä olin tuhonnut jo n. 20 geeliä, enkä ajatellut muuttaa toimivaa evästä niin kauan, kuin litkuja riitti liivistä nieltäväksi. Kofeiinigeelit olin varannut tähän hetkeen väsymystä ehkäisemään, mutta pistävän vadelmainen maku takkuili hieman. Huomasin väsymyksen ja edellisen yön heikohkojen unien painavan silmää. Ensimmäistä kertaa myös yleisolon energisyys pääsi lievästi putoamaan. Vauhti ei juurikaan muuttunut ja takaa tulleen Rönkön Antin kanssa etenimme haitariliikkeellä kohti Oulankaa, fiilistellen Taivalkönkään kuohuja ja öisen metsän tunnelmaa. Jalat tottelivat juoksua tasaisilla pätkillä, vaikka erinäisiä lihassärkyjä alkoikin jo ilmestyä – sinällään ihan luonnollista tässä vaiheessa. Hautajärvi-Oulanka-välipätkä on monessa kohdassa aika monotoninen. Yritin rikkoa tylsistymistä jutellen välillä ääneen itselleni ja erilaisia korvamatobiisejä hyräillen. Lopulta kyltit kertoivat Oulangan koittavan piakkoin. Kengissä oli jo menomatkalla pyörinyt muutamia pikkukiviä, joita olin poistellut rakkoja peläten. Nyt tarkistaessani oikean jalan tilannetta huomasin varvassukkien reikiintyneen ukkovarpaan kohdalla ja tilalle oli kehittynyt mojovahko rakko. Hyvä tilastoni lyhyissä huoltotauoissa oli rikkoutumassa, sillä Oulangassa asialle oli tehtävä jotakin – tässä tapauksessa vaihdettava sukka, kengät ja yritettävä puhkoa/teipata rakko kuntoon. Saavuimme isolla porukalla huoltopaikalle ja jäin muista juoksijoista hoitaessani varvasta kuntoon noin 15 minuutin verran. Pienenä miinuksena huoltopaikan antimista ei löytynyt käsidesiä auttamaan rakon puhkaisemisessa, joten pienellä riskillä käytin pelkkää vettä putsaukseen. Penkillä istuessa meinasi tulla kylmä kuoritakista ja hanskoista huolimatta. Pienellä horkalla pääsin ylös (15h 45min), nostaen juoksuvauhtia Kiutaköngästä ohittaessa. Päästyäni taas ylemmäs helpolle jokivarsibaanalle ylläpidin juoksuvauhtia jo enemmän väkisin tietäen, että jos nyt jaksaisin juosta vielä noin 5km niin juurakot Kitkajoelle asti voisi tallustaa reippaalla kävelyaskeleellakin. Etureisissä kipinöi jonkun verran, mutten suuremmin jaksanut asiasta huolestua. Oulangastakin olin lähtenyt yli tunnin tavoiteaikaani edellä, joten nyt kirittäisiin vielä hetki puskurivaraa ennen teknistä lähestymispätkää Juumaan.

Vaikeamman polun vihdoin alkaessa laitoin kävelyksi, mutta yllättäen seuraavilla kilometreillä reidet eivät palautuneetkaan. Päinvastoin – oikean etureiden sivujänne (tmv.) sisäsyrjässä suuttui täysin, hidastaen kävelyvauhtiakin useilla minuuteilla per kilometri. Tasaisella ja ylämäessä homma eteni vielä jotenkin, mutta ans’ olla kun eteen sattui alamäki – meno oli kuin satavuotissynttäreillä. Karhunkierroksella on monessa kohdin hiekalla ja tukinrungoilla pengerrettyjä portaita, jotka laittoivat nyt tuskailemaan ääneen reiden kivun kanssa. Pahimmissa paikoissa en saanut oikeaa jalkaa koukistettua enää ollenkaan, vaan sompailin alaspäin sivuttais- tai peruutusaskelin. Niin täydellisesti kuin kisa olikin edennyt, oli nyt edessä ongelma, jonka korjaamiseen ei liiemmin löytynyt työkaluja. Ruokaa, juomaa ja suolaa söin edelleen kellontarkasti, eikä kipu selkeästikään johtunut mistään yksittäisestä vammasta, vaan todennäköisesti silkasta ylirasituksesta ja lihaksien lopputilistä. Päätin ottaa torkut Ylikodalla Kitkajoen varteen päästessäni, mitä ennen hoippuroin yhdet pitkät jyrkät portaat alas todella hitaasti. Takaapäin tuli muutamia kanssajuoksijoita, joilta ei särkylääkkeitä löytynyt ja omanikin olin epähuomiossa heittänyt Oulangassa huoltokassiin. Olen aika nuiva kipulääkityksen käytön suhteen juoksukisoissa, enkä varsinaisesti halunnut niihin turvautua nytkään. Hetki hetkeltä oloa tunnustellessa ja köpötellen edetessä tiesin myös, että Panadol tai pari eivät pelastaisi loppumatkaa reiden suhteen: olihan jäljellä vielä noin maratonin verran matkaa ja pahimmat nousut, joihin kuluisi tällä vauhdilla 10-14 tuntia. Laitoin kodalla herätyskellon soimaan 30 minuutin päähän. Silmien sulkeuduttua lihaksissa tuntui hyvin monipuolisia, häiriintyneen hermoston aiheuttamia tuntemuksia, mutta unta en oikein saanut kiinni. Aamuauringosta huolimatta palelin edelleen jonkun verran ruumiinlämmön säätelyn käydessä vajaateholla, enkä jäänyt pidemmäksi aikaa rötväämään puiselle penkille. Ensimmäiset kymmenen minuuttia liikkeellelähdön jälkeen tuntuivat hyviltä ja reisi oli vähän parempi. Elättelin hetken toiveita, että pääsisin tällä menolla kyllä vielä maaliin. Lasku koitti kuitenkin pian, eikä aikaakaan, kun reisi oli entistä karmeampi, kivun säkenöidessä infernaalisella tasolla. Kipuviestien lisäksi vaiva aiheutti liikuntarajoitteen, sillä koko oikea raaja oli aivan tönkkö. Raahasin itseäni vähitellen kohti Juumaa ja oli vähä vähältä hyväksyttävä, että tällä jalalla en tulisi maaliin.

Olisi periaatteessa ollut mahdollista tulla Rukalle aikarajoitteen puitteissa. Vaan olisiko fiksua ottaa riskiä täydellisestä liikuntakyvyttömyydestä ja evakuoinnista keskeltä Konttaisen tai Valtavaaran kivikoita? Ennen kaikkea, oliko maaliintulo tällaisella invaliditeettiä muistuttavalla raahautumisella se juttu, miksi harrastan tätä lajia? Yksi osa omaa suhtautumistani ultrajuoksuun on, että eteneminen ja suoritukset tapahtuvat kunnollisella valmistautumisella, selkeällä näkemyksellä siitä mitä haetaan, sekä omien rajojen etsimisellä, tunnustelulla ja löytämisellä. Tähän kaikkeen ei kuulu se, että juostaan typerästi: terveydestä piittaamatta, turhalla riskinotolla tai kärsimystä maksimoiden. Lajiin kuuluu se, että aina ei ole hauskaa ja joskus sattuu. Se ei kuitenkaan ole itsetarkoitus, vaan enemmänkin merkki siitä, ettei valmistautuminen tai muu osa suoritusta ole onnistunut. Keskeisimpänä juttuna tulisi osata tehdä oikeat päätökset myös toiseen suuntaan: jättää kesken silloin, kun tulisi jättää kesken. Ehdin useamman tunnin miettiä tätäkin kysymystä ja rehellisesti sanottuna tuntui vaikeammalta keskeyttää kuin jatkaa, kaikesta loppumatkan mahdottomuudesta huolimatta. Ensimmäisellä ultrallani en olisi soittanut järjestäjille Juumaan johtavassa risteyksessä ja ilmoittanut kääntyväni tieten tahtoen nopeampaa reittiä kohti huolto/evakuointipaikkaa. Nyt kokemusta touhusta on taustalla sen verran, että tossut kääntyivät toiseen suuntaan ja otin tietoisesti seuraaviksi viikoiksi takaraivooni DNF-pirun pitämään epätoivottua seuraa. Parempi sekin kuin loukkaantuminen tai helikopterikyyti.

Vastaanotto Juumassa oli, sanoisinko, lajinomainen. Jos olisin ontunut samalla tavalla kaupungin kadulla, olisivat ohikulkijat todennäköisesti kyselleet vointia tai ehdottaneet invataksia. Sen sijaan huollossa häärinyt seuratoveri Tommi älähti suoraan, ettei tänne voi keskeyttää. Jouduin huvittuneisuutta peittäen toteamaan, että olin tullut jo oikopolkua, joten kisasuoritus olisi valitettavasti tässä. Mittariin oli kertynyt matkaa 145km (sisältäen ehkä viitisen kilometriä ylimääräistä) ja aikaa kulunut yli 23 tuntia. Jäin viltin alle istuskelemaan ja odottelemaan raatotaksin lähtöä kohti Rukaa. Kyydin lähdössä kesti kuitenkin niin kauan, että paikalle ehti myös Jyväskylän tuttuja ja NUTSin huoltoauto, jossa pääsin lopulta kisakeskukseen suihkuun ja päiväunille. Ilta jatkui muiden matkojen maaliintulijoita juhlistaessa sekä tuttuja tavaten hotellin aulabaarin lähettyvillä.

20180526_211237

Kuva: Tero Pelkonen


 

Reisikipu vaivasi liikkumista todella pahasti edelleen unien jälkeen paluumatkalla, joten tuskinpa pidemmätkään nokoset Ylikodalla olisivat riittäneet pelastamaan suoritusta. Kokonaan nukutun yön jälkeen jalka oli jo hieman parempi, vaikka edelleen (ja tätä kirjoittaessa) selvästi vasenta jalkaa huonommassa kunnossa. Alaraajat kokonaisuudessaan ovat aika hakatut ja joka paikkaan särkee. Yleisolo on vetämätön ja väsynyt, joten aika paljon tuli jätettyä reitin varrelle. Hyvä sekin, sillä keskeytyskrapula olisi todennäköisesti paljon pahempi, jos kroppa tuntisi jääneensä täyttä annosta vaille.

Loppusummaus – miten meni, mitä jäi käteen?

  • Energia-, neste-, ja suolatankkaus onnistui täydellisesti läpi kisan. Olo pysyi vahvana ja tasaisena, annostuksella 200kcal/½h (tai 100kcal/15min), ~0,8 litraa ja 500mg NaCl per tunti.
  • Aerobinen kunto alkaa vähitellen riittää pitkiin koitoksiin +120km asti. Jalkojen iskunkestävyys ei ollut kevään telakan jäljiltä parhaimmillaan ja mäkitreenin lisääminen olisi voinut auttaa reisiongelmaan. Olisin ehkä voinut vähän säästelläkin jalkoja Hautajärveltä palatessa, mutta mistäpä koskaan tietää milloin jalat leikkaavat kiinni. Liikaa ei saisi nöyristelläkään ja kunto tuli nyt ulosmitattua. Näin huono olo ei olekaan ollut jälkipäivinä kuin Kolin 131km jäljiltä v. 2016.
  • Huollot voi pitkälläkin matkalla suorittaa nopeasti, kunhan keskittyy ja tietää mitä tekee jo etukäteen. Ilman paluumatkan rakkoepisodia olisin saanut pidettyä huoltoon yhteensä käytetyn ajan alle 10 minuutin.
  • UTTF:n läpäisy jäi nyt tähän. Pallakselle lähden juoksemaan pitkää matkaa, olettaen ettei jälkivammoja ole jäänyt matkamuistona. Syksyn kisat ovat vielä auki, juuri nyt ei kiinnostakaan niitä miettiä.
  • Olipahan taas hauskaa. Karhunkierros on tapahtumana kehittynyt huikean hienoksi ja massiiviseksi, mistä kaikki kunnia NUTSin porukalle. Toivottavasti trendi jatkuu tulevaisuudessakin, sillä kyllähän tätäkin matkaa vielä joskus voi harkita kokeilevansa.
  • Kiitokset tutuille ja tuntemattomille juoksutovereille sekä kotiväelle tuesta ja tsempistä! Taustavoimat ovat tarpeen näissä rypistyksissä ja kollektiivinen tuki taustalla on tärkeämpi kuin luultavasti uskottekaan: olette oleellinen apu ultraöiden pitkinä hetkinä ja yksi syy lähteä aina uudestaan näihin kekkereihin.

 


Jälkikirjoitus, 30.05.2018:

Nyt muutaman päivän jälkeen pää alkaa normaaliin tapaan kyseenalaistaa keskeytyspäätöstä kriittisemmin. Jos jotain olisi pitänyt vielä kokeilla, niin nukkumista selkeästi pidempään. 4 tunnin nokkaunet olisivat voineet vaikuttaa jollain tapaa. Tai sitten eivät. Anatomiakarttojen perusteella epäilyt ongelmakohdaksi kohdistuvat räätälinlihaksen (sartorius) kiristymiseen, joka tarkemmin muistellen on ollut kireän oloinen jo viikkokausia aiemmin. Tarkka kipukohta on ”hanhenjalkakalvo” (Pes anserinus) polven sisäsyrjässä, jossa räätälinlihas sekä gracilis ja semitendinosus yhdistyvät toisiinsa. Kipuoireet vastaavat jossain määrin hanhenjalkakalvon bursiittia (https://en.wikipedia.org/wiki/Pes_anserine_bursitis). Kipukohta tuntuu edelleen aralta, vaikka portaissa liikkuminen alkaa sujua pikkuhiljaa.

Johtopäätös: Riski pahempaan vammautumiseen olisi ollut konkreettinen, jos olisin kärsinyt puukonpistoja vielä Basecamp-Ruka-välillä 10 tunnin verran. Ehkä tämänkertainen ratkaisu oli ihan OK.