NUTSin kesäklassikko Ylläkseltä Hettaan on Suomen hienoimpia juoksutapahtumia, etenkin reittinsä ja olosuhteidensa puolesta. Olin talvella ilmoittautumisen yhteydessä kaavaillut tätä juoksukauteni päätapahtumaksi, johon kevään treenit tähtäisivät ja tulosta saisi luvan tulla. Kahdella aiemmalla reissulla (2015 & 2016) lopputodistukseen on jäänyt jonkinasteinen tappio taistelussa reittiä vastaan. Tänä vuonna tarkoituksena oli ottaa kunnon revanssi ja selättää tunturit onnistuneelta tuntuvalla suorituksella. Laskeskelin etukäteen mahdolliseksi loppuajaksi noin 21 tuntia. Tinkimisvaralla, mikäli kunto tai tunturijumalat asettaisivat eteen ennakkoon arvioitua vaativampia haasteita. Erityisesti latauduin kärsimään matkan maaliin, vaikka kovallakin hinnalla. Karhunkierroksen keskeytykselle en halunnut jatkoa ja läpäisystä ansaittavat 5 ITRA-pistettä olisivat tarpeen loppuvuoden UTMB-arpajaisiin.

Karhunkierroksen jälkeiset 7 viikkoa kuluivat pääasiassa lorvien ja vähillä treeneillä. Juoksua kertyi parhaimmillaankaan tuskin viittäkymmentä viikkokilometriä, mutta muu aktiivisuus maantiepyörän selässä ja reppuvaelluksilla nostivat viikottaista kellotettua ajankäyttöä jopa 13 tuntiin. Sain läpivietyä kunnolla ainoastaan yhden kehittävän verttitonnin Malminkartanolla, toisen mäkitreenin jäätyä yleisolon väsymyksen takia kesken. ”Levon kautta kuntoon” oli tämänkertainen resepti ja viimein kisaviikon koittaessa kroppa alkoi vaikuttaa jotenkuten palautuneelta uuteen rupeamaan.

Reissun pakkailut sujuivat alkuviikosta hieman hajanaisesti, viskoessani rinkkaan suurin piirtein sellaisia tavaroita, joita muistelin tarvitsevani. Eväät ja huoltotarvikkeet valikoituivat summamutikka-metodilla ja kaiken aikaa tuntui siltä, että jotain varmasti puuttui. Karhunkierroksella koeponnistettu yhden yön pysähdyksen taktiikka matkalla kohti Hettaa toimi jälleen hyvin. Jyväskylästä eteenpäin autoseurueessamme oli jopa viisi perusmatkalaista, joten jutustelun sisällöstä ei tarvinnut kantaa erikseen huolta. Erityisesti kisapäivän sääennusteet olivat ahkerassa seurannassa ja näytti siltä, että Lapin säähaltijat halusivat toden teolla lannoittaa kansallismaisemia hikipisaroilla. Hetassa majoituksena palveli Samban kimppamökki, jossa niin ikään leijui kilpailutunnelma sinne torstai-iltana saapuessani. Yöunet matkan jälkeen onnistuivat kohtuullisesti, sain nukuttua noin kuutisen tuntia. Sanna ja Jukka olivat ohellani suuntaamassa pitkälle taipaleelle, joten oli helppo kollektiivisesti pohtia mitä kaikkea reppuihin ja huoltosäkkeihin tulisi lastata. Kello 14 nurkilla järjestäjien kisabussi poimi kolmikkomme kyytiinsä kohti helteestä huokuvaa Ylläksen kisakeskusta. Toisin kuin vuonna 2016, tällä kertaa bussit olivat hyvin ajoissa perillä ennen kisan alkua, eikä loppuvalmisteluista tullut kiireen sekaista panikointia. Tuttuja ehti moikkailemaan ja tunnelmia tenttaamaan muilta paikalla pyörijöiltä. Vajaan kolmenkymmenen asteen lämpötila oli enää ainoita jäljellä olevia huolenaiheita.

Kello 17.55 pää ja jalat alkoivat olla valmiita lähtöön. Heti sen jälkeen, kun molemmat saivat täyden kastelun lähtösuoran viereisestä vesihanasta.

Ylläs – Peurakaltio (0km – 31km)

En viitsi ottaa edes juoksuaskelia lähtötorven soidessa. Loivasta jyrkentyvään ylämäkeen voi sauvakävellä samalla vaivalla ja pian homma onkin jo tunkkausta. Pidän sykkeet väkisin matalalla, hitaalla vauhdilla ja sijoituksista piittaamatta. Yllättävän monta, varmaan viitisenkymmentä, kisaajaa riuhtoo nousuun paljon aggressiivisemmin. Välillä ehdin vilkuilla ympärilleni, sekä maisemia, että kanssakisaajia silmäillen. Näen Piian lähettyvillä, mitä pidän hyvänä merkkinä, sillä starttasimme samoin vauhdein Karhunkierroksella onnistuneesti. Muutaman sadan nousumetrin jälkeen jäljellä on enää yläosan rakka, jossa en saa sauvoista kunnolla apua kivenkolojen takia. Huipulla tuulee ja vesihörppyjen jälkeen on rennon kevyesti rullailtava alamäki. Juoksemme Piian ja takaa tulleen Elinan kanssa helpoille ulkoilureiteille ihan hyvää vauhtia, noin 5.30 minuutin kilometrein. Pari puroa tarjoaa kostuketta lippikselle ja kuontalolle. Kellokkaan huoltoon saavun muutaman minuutin päälle tunnin, etukäteissuunnitelman mukaisesti. Juon reilusti, mutta huollan melko nopeasti päästen omillani kohti metsäistä pitkospuupolkua ja edelleen Kesängille. Geelit menevät vatsaan mukisematta, mutta nesteet tulevat osin läpi. Vasemman jalan päkiä aristaa kivikkojen jäljiltä, muttei vaikuta juurikaan juoksuun.

1VSN4971

Kuva: Juha Saastamoinen/Onevision

Pirunkurun nousu sujuu kohtuullisesti. Pyrin jälleen välttämään ylenmääräistä kiehumista auringonpaisteessa. Huipulta alamäkeen lähdettäessä poimin muutaman selän ja törmään Karhunkierrokselta tuttuun Rönkön Anttiin, joka on niin ikään startannut kevyesti. Kukastunturille vie helppo ulkoilureitti, jossa loivia ylämäkiä voi juosta ongelmitta. Ympärillä väki on vähentynyt ja harvojen seuralaisten kanssa tulee jojoteltua edestakaisin. Ruokatorveen solahtanut suklaapatukka hieman tökkii, mutta alkaa lopulta imeytyä viiveellä. Syön noin 20-30 minuutin välein geeliä, lakuja tai suklaata, jotka imeytyvät vaihtelevalla menestyksellä. Vesipulloista huomaan juoneeni turhan vähän. Lihaksissa kihelmöi lievä nestehukka ja pientä päänsärkyä on havaittavissa. Maisemat Kukakselta ovat upeat, omasta mielestäni jopa Äkäskeroa komeammat. Välittömässä läheisyydessä ei ole puroja, joten jätän hörppimättä ylettömästi vesileileistäkään. Olisi mukava kastella päätä, mutta moni soinen mutarapakko on kuivunut käyttökelvottomaan kuntoon.

37177647_10216836484372575_2495559690432282624_n

Kuva: Poppis Suomela

Kukaksen jälkeen reitti muuttuu juurakkopoluksi maailman suurimman muurahaispesän jälkeen. Hölkkäilen omalla rauhallisella tuntumalla yhä pitäen käsijarrusta kiinni. Löydän viimein viitisen kilometriä ennen huoltoa purontapaisen, joka on kastelu- muttei juomiskelpoinen. Lippistä lilluttaessani joku kyselee menoa ja havahdun Elinan, Piian ja Jarin letkan ajaneen kiinni. Liityn porukkaan ja alkumatkan fiiliksistä jutellen saavumme Peurakaltioon odotetulle vesipisteelle.

Peurakaltio – Rauhala (31km – 56km)

Huollosta löytyykin tuttuja! Myös Korttisen Antti ja Lahtosen Tommi ovat paikalla jyväskyläläisistä, joten koossa onkin varmaan suurin paikallisen juoksuosastomme letka, jota on perusmatkoilla nähty. Naukkailen ohuesti möyryävään mahaani vettä, suolakurkkua ja muutaman sipsin tahdittamaan huonosti sulanutta suklaapatukkaa. Olotila on hetkellisesti taas vaisumpi ja lähden Peurakaltiosta eteenpäin, odottaen muiden kerääntyvän ympärille edessä olevassa Äkäskeron nousussa. Vähän ajan kuluttua kuitenkin vain Elina näkyy tunkkaavan takaa, Tommin juoruäänen kantautuessa pitkälle hiljaisessa yössä. Näkymät Äkäskeron laelta ovat osallistumismaksun arvoiset. Maastoutuneen kameramiehen kuvanräpsintä pakottaa juoksemaan ja karkaan etäiseltä puheenpulputukselta edemmäs. Reitti kulkee alempana metsäistä, melko hidasta polkua. Imeytyminen heittelehtii jälleen ja joudun tekemään muutaman puskapissan. Letka ajaa kiinni ja ohitse. Pahtavuomaa edeltävällä aukealla suolla pääsee olo ja samalla mieliala notkahtamaan taas askeleen alemmas. Ruoka maistuu jotenkin, mutten oikein saa suolan ja nesteen tasapainoa kuntoon.  Vatsassa imeytyminen ikään kuin tulppaantuu ennen kuin energiat löytävät lihaksiin. Eräs Karhunkierrokselta tuttu kanssajuoksija tulee selkä edellä vastaan vielä pahemmin ryytyneenä. En ole ainoa lämpötilasta kärsivä.

Hengähdän hetken Pahtavuomassa yrittäen saada vatsaa paremmaksi. Kolvakerolle nousu sujuu hetkellisesti taas paremmin, mutta sen jälkeen puskapissoja ja vatsan murahduksia kuuluu jälleen. Ehdin muistella tovin lähellä olevia puronpaikkoja, jotta voisin pestä sormet kurkkuun työntämisen jälkeiseltä limalta. Viitisen minuuttia myöhemmin, ennen kuin ehdin lopulta oksentaa, energia hyrähtää eteenpäin ja juoksu paranee, samoihin aikoihin kun eteen tulee Rauhalaan johtava asfalttitie. Vauhti paranee asiallisemmaksi. Poimin Piian selän, tullen huoltoon kellon näyttäessä kahdeksaa tuntia. Repussani on lojunut käyttämätön lötköpullo, jonka annan omaa hajonnutta leiliään murehtivalle Elinalle.

Rauhala – Pallas (56km – 77km)

Reiluhkon vesi- ja suolakurkkutankkauksen jälkeen viritän mielentilaani huumorivaihteelle kohdatakseni tämän klassisen rakastetun 21 kilometrin huoltovälietapin. Edellisvuosilta muistissa on vaikeaa kivikkoa, paljon kaatuneita puita, mutaa, aluskasvillisuutta, neljä vaivalloisesti noustavaa tunturia sekä ankara aamuvitutus. Tänä vuonna reitti näyttää olevan paljon pelättyä kuivemmassa ja juostavammassa kunnossa. Väki ympärillä on vähentynyt ja moni alkaa hiljakseen hiipua. Koivakerolla yksi kanssajuoksija on löytänyt teräsmies-moodin ja juoksee hurmoksessa hirveää vauhtia horisonttiin. Oma oloni on ailahtelusta huolimatta vielä säädyllinen ja jaloissa on tarvittavaa virtaa ilman suurempia kipukohtia. Homma etenee, jos nyt ei täydellisesti niin silti ihan kohtuullisesti. Sijoituskin kohenee pikkuhiljaa muiden laotessa, joten kevyt startti makselee itseään takaisin. Yö on nyt vihdoin viilentynyt, auttaen hieman nestevajeen kirimisessä takaisin. Ympärillä, etenkin kerojen huipuilla on ylimaallisen hiljaista. Ainoastaan poronkellojen kilkatus kuuluu jostain kilometrien päästä alempaa. Tämän kauniimpaa luontoympäristöä en oikein osaa Suomesta suositella. Voisinko muuttaa erämaaguruksi kesäöiselle Sammaltunturille?

Muistan tällä kertaa edellisvuosia paremmin reitin edistymisen kohti Pallasta, mikä helpottaa mielen pitämistä kasassa. Komea Pallasjärven puro tarjoaa viimeiset vesihörpyt ennen parin kilometrin tunkkailua kohti ”puolivälin” huoltoa. Olen ollut täällä kahdesti aiemmin paljon huonommassa hapessa. Hiekkatie huoltoon ilmestyy eteen noin 11 ja puolen tunnin taivalluksen jälkeen. Ehkä puolisen tuntia ennakkosuunnitelmaani hitaammin, mutta hellemuuttujan ja sinikäyrää imitoivan energiaimeytymisen huomioiden kutakuinkin siten kuin kuuluukin.

Pallas – Hannukuru (77km – 102km)

Huollossa häärii viitisen juoksijaa ja innokkaita ruoantarjoajia pizza-astioiden paremmalta puolelta. Tarkoituksena oli etukäteen pitää paussi erittäin lyhyenä, mutta himmaan hieman kiirehtimisestä ja hörppään kahvia pullojen täytön ja dropbagin kaivelun lomassa. Jalkoja marinoineet Inovin Mudclaw’t ovat ottaneet päähän kivikkoisemmilla poluilla ja päätän vaihtaa tossut Terraclawiin. Jälkikäteen todettuna heikko päätös – vaimennusta löytyy näistä vielä vähemmän. Lähtiessäni Taivaskeron rinteeseen lyöttäytyy Antti (Rönkkö) peesiin ja olotiloja vertaillen käveleksimme mäkeä ylös. Kiirunat kirkuvat lohkareilla. Muutamassa tasaisemmassa kohdassa vaihdamme juoksulle, mutta himmamme hieman Antin kompastuessa ja teloessa KK:lla vammautunutta sormeaan. Sää on muuttunut pilvisemmäksi ja ylhäällä puhaltava tuuli viilentää mukavasti. Huollossa tankatut nesteet tulevat jälleen pihalle ja siirrymme jojoliikkeeseen, paineleepa takaa joku pysyvämminkin ohi. Suolisto heräilee ja Rihmakurun ulkohuussi tulee ajallaan kuin kreivi Brahe. Myös vesipiste löytyy parin sadan metrin piston takaa. Taukoa kertyy kymmenisen minuuttia ja jään yksin tallailemaan seuraavia keroja. Pari vaeltajaa rinkkoineen kävelee vastaan ja melkein pelästyn kuullessani huomenen toivotuksen. Onko nyt muka aamu? Aurinkohan on mukavasti paistellut siitä asti, kun lähdimme torstaina Jyväskylästä pohjoiseen. Kisa viimeistään on sekoittanut vuorokausirytmin totaalisesti. Otan varuiksi lisää energiaa ja salamipötkön ehkäisemään pääkopan pahempaa harhailua. Energiatasot rallattelevat laidasta laitaan ja jossain Lumikeron kohdalla koko touhu ottaa päähän kuin soteuudistus. Kunnollinen juoksukaan ei enää suju. Ja missä se Hannukuru oli? Mitä, vielä tuon tunturin päälle? Kuka on kantanut kaikki kivet tähän polulle?

Suastunturin könyäminen saa ihan uudenlaisen elementin ukkosen jyrähtäessä koillisen suunnalla. Näkyvyys joka suuntaan on esteetön 50km säteelle, joten on helppo arvioida ukkospilvien kerääntyvän mahdollisesti Pyhäkerolle, mutta todennäköisesti väistyvän takana häämöttävälle Pallakselle. Sompailen jotenkuten alamäet Hannukuruun, jossa alan olla melko voipunut. Ehdin vaihtaa muutaman sanan Piian ja muutaman muun huoltotoimissaan touhuavan kanssa, mutta jään jälkeen istuksiessani pari minuuttia nuotiopaikalla. Kärki on kuulemma jo maalissa ja Mikkolan Tomi juossut komeasti kolmospaikalle. Siistiä!

Hannukuru – Pyhäkero/Mustavaara (102km – 122km)

Tutut huollon jälkeiset rutiinit, puskapissa ja vatsan hölskyminen, hidastavat hetken aikaa matkantekoa. Ajanottomatto on laitettu Pahakurun kohdille ja siitä eteenpäin pääsen pitkospuilla juoksemaan kunnolla pitkästä aikaa. Nyt aletaan olla jo voiton puolella. Näen kaukana edessä muutamia selkiä, jotka lähenevät yllättävän tehokkaasti, kunhan vain pidän hölkkävauhdin käynnissä. Saan Piian porukan kiinni ja hetken peesailtuani menen myös ohitse. Vapan Marko löytyy eräästä rinteestä etureidet romuna, kiittelen hienosta videoreportaasista Karhunkierrokselta. Vettä löytyy jälleen reitin varrelta riittämiin ja vatsakin alkaa heräillä tasaisempaan toimintaan. Pyhäkeron nousu sujuu edellä tamppaavan Backlundin Pontuksen selkää tiiraillen sauvakäsien tehdessä työtään. Taaksepäin on välillä pakko vilkuilla, reitin viimeiset näköalamaisemat koskettavat tunnelmallisuudessaan. Tuolla kaukana näkyy Pallas, jonka näin pienenä nyppylänä horisontissa jo Ylläkseltä ja sieltä jostain tuhansien juoksuaskelien takaa olen tullut tänne ihmisbiologian suomin voimavaroin. Pyhäkeron valehuiput jujuttavat tälläkin kertaa, mutta silti lopullinen kivikasa on vieressä odotettua nopeammin. Pontus harrastaa huipulla pedikyyriä ja kertoo liittyvänsä kohta seuraan juostakseen loppuosuuden kovaa maaliin. Tiputtelu viimeiseen isoon alamäkeen sujuu siedettävien kipujen rajoissa, vaan ei kovinkaan vauhdikkaasti. Alempana Pyhäkeron tuvalla juoksu näyttää jo paremmalta. Muistelen jatkuvasti fiiliksiä vuodelta 2015, jolloin olin aivan loppu tällä Hannukurun ja maalin välisellä osuudella. Mielialaa kohottaa tunne siitä, että juoksen pätkä pätkältä senkertaista paremmin ja tänään reitti ei ole minua voittanut, vaan päinvastoin. Helpolla eivät ole kivikot päästäneet nytkään, mutta olen selviytynyt ja tuonut itseni vahvana loppusuoralle asti. Nyt jäljellä on enää viitisentoista kilometriä tietä ennen istumislupaa.

Pyhäkero/Mustavaara – Hetta (122km – 134km)

Huoltopisteen väki inttää kovaan, että matkaa maaliin olisi vain 13 kilometriä. Näitä on kuultu aiemminkin ja arvelen itse loppureitin pituudeksi noin 16 kilometriä, ja siitäkin kyllä selviäisin. Tulemme Pontuksen kanssa samaan aikaan huoltoon, mutta jään nopeasti kakkoseksi miehen sännätessä huimaa vauhtia horisonttiin. Saan juostua pehmeäksi päällystetyllä hiekkatiellä vaatimatonta vauhtia, ajoin siirtyen sauvakävelyyn. Mitään erityistä vetoa en tunne loppukiriin, sillä laskeskelen ehtiväni huonollakin tahdilla alle 24, jopa alle 23 tunnin. Paarmat kiusaavat pörräten kymmenlukuisina pään ympärillä. Asfalttitien käännös koittaa odotettua nopeammin ja järjestäjien merkkaamat 4.8 kilometriä maaliin kuulostavat uskomattoman vähältä. Aurinko on alkanut porottaa täydellä teholla, joka vielä Pyhäkerolla olisi koitunut tuskalliseksi lisäharmiksi. Nyt ei ole kiirettä ja vain silloin kuin mollukka jää pilvien varjoon siirryn köpöttelevään juoksuvauhtiin. Pari kilometriä ennen maalia huomaan ehtiväni jopa alle 22 ½ tunnin ja lisään vauhtia arvellessani 55km kärjen saapuvan kohta takaa. Ehtisinkö ennen Henkkaa? Mitä lie vihdoin tapahtunut vatsassakin, kun nyt energiaa löytyy kunnollisesti. Olisi saanut löytyä jo 12 tuntia aiemmin. Juoksuvauhti nousee jonnekin 11km/h paikkeilla tullessani Hetan kyläraitille ja maalilinjasta yli, ajassa 22h 15min. Mukavana yllätyksenä muutama tuttu löytyy aidan takaa heti onnittelemasta. Samalla kuulen kovaäänisistä Ansion Henrin saapuvan maaliin millä hetkellä hyvänsä, joten istahdan aitiopaikalle lepotuoliin nauttimaan kärkimiehen voittoseremonioista.

43376180982_5fe3e01944_o

Kuva: All About Lapland

 

Käytännön toimet maalipaikan tuolissa ovat hidastempoisia, sillä mielen liikkeissä välähtelevät lukemattomat pienet hetket matkan varrelta. Juuri näissä muistikuvissa on paljolti ultrajuoksujen palkitsevuus ja vaikutus, joka jättää jälkensä ihmiseen aina vanhuusiän dementiavuosiin asti. Monet pienetkin kisanaikaiset yksityiskohdat piirtyvät muistiin aivan toisenlaisella voimakkuudella kuin tavallisessa arjessa ja ehkä siksi näissä tapahtumissa tuntee elävänsä voimakkaammin. Jo huoltoteltalla lohikeittoa syödessä alan virittäytyä läpäistyn kilpailun jälkitunnelmaan, jossa maalliset asiat väistyvät muutamiksi päiviksi pään jäädessä käsittelemään kaikkea reitillä tapahtunutta. On hienoa nähdä muiden tuttujen juoksijoiden saapumista maaliin, tietäen heidän pääsevän osallisiksi samanlaisista, mutta jokaiselle yksilöllisistä muistikuvien mosaiikeista.

Ilman näiden olotilojen pitkäaikaista vaikutusta olisi myös helpompi kuunnella jalkojen samanaikaista ”ei enää koskaan!”-mylvintää. Henki on taas voittanut ruumiin.



 

Loppusummausta – miten se nyt meni?

  • Karhunkierroksella keskeytyksen aiheuttanut reisikipu ei vaivannut missään vaiheessa. Muutenkin jalat kestivät liki oireitta matkanteon, vaikkakin Pallaksen jälkeen oikean jalan lonkankoukistaja vihoitteli ajoittaisilla kipusignaaleilla. Lepo ennen kilpailua oli näemmä onnistunut lääkitsemään aiempia vaivoja.
  • Loppuaika on ihan kohtuullinen, huomioiden heittelehtineen energiatason ja alun kuumuuden. Optimaalisena päivänä tunti tai 1½ olisi voinut olla viilattavissa.
  • Tunturien rakkakivikossa pitäisi osata juosta. Paikoitellen, etenkin Pallaksen jälkeen, kivikkojuoksu oli vaikeaa ja vaivalloista, kun tossu ei noussut halutulla tavalla. Peilistä katselevan valmentajan määräyksellä tiedossa on lisää treeniä.
  • Karhunkierroksella toimineet ruokareseptit eivät ole idioottivarmoja. Sää taisi olla osasyyllinen energiatasapainon heittelyyn, hellekikkoja voisi opetella lisää.
  • Voitin reitin, eikä se voittanut minua. Nyt voimia riitti lopussa juoksemiseen, eikä mahdottomia epätoivon kuiluja häämöttänyt missään vaiheessa. Helppoa ja hauskaa tämä ei tietenkään ole. 134 kilometriä kyseisellä reitillä on ihan vakavasti otettava matka marinoidullekin ultrajuoksijalle.
  • Kokonaisvaltainen psykofyysissosiaalinen kokemus riitti todennäköisesti ehdyttämään kilpailunälän loppuvuodeksi. Helmikuun telakan jäljiltä kunnollista treeniä on tullut alle niin vähän, että nyt orientoituminen on pienen ylimenokauden jälkeen syksyllä uudessa treenikaudessa, jonka avulla runkonopeutta ja kestävyyttä on tarkoitus nostaa napsun verran korkeammalle tasolle. Pikkukisailua voi harrastaa ohjelman sallimissa rajoissa, mutta uuden vuoden kujeet vahvistuvat todennäköisesti vasta talvilumien aikaan.

 

Kellotettu reittidata: https://www.strava.com/activities/1707060933