Kategoria-arkisto: Yleinen

Vuoden 2019 päätavoite, juoksutelakan välttäminen epäonnistui aika täydellisesti. Pakkaset paukkuivat, lumet sulivat ja kesäkuu koitti, mutta 15. tammikuuta kipeytynyt jalka oireilee edelleen viiden kuukauden jälkeen. Enpä kutsuisi järin hyväksi valmistautumiseksi elokuussa koittavalle UTMB:lle (170km), jonne arpaonni suosi 10.01. pidetyssä arvonnassa. Alun perin juoksukauden pääkisaksi suunnitellusta Altai Ultra Trail’ista (110km) jää muutaman viikon päästä tilastomerkinnäksi DNS, kuten kävi myös toukokuun Bodom Trailin kohdalla. Juoksukilometrejä on kertynyt 214, joista vain ~60km tammikuun jälkeen. Tämä ei ollut minun kevääni.

Vuodenvaihteessa vaivannut oikean jalan juoksijanpolvi asettui yllättävän hyvin saatuani jalasta pahasti liikeratoja vaivanneen nilkkalukon auki, kovan poksahduksen kera. Ilmeisen kohtalokkaasti vasen jalka otti kuitenkin osumaa 15.01.  Högbergetin jäisessä rinteessä tehdyn mäkitreenin aikana. Nilkan ulkoterästä lähtevä peroneuslihas kiristyi kipeän oloiseksi, eikä meinannut useamman päivän levolla asettua juostavaan kuntoon. Tarkkaa vammakohtaa oli vaikea paikallistaa, kivun aaltoillessa säären etuosasta polven alapuolelle ja nilkan ulkoterälle.  Lenkkeily onnistui, mutta kipu vei juoksusta ilon ja rentouden. Googlen tarjoama diagnoosi vastasi hyvin pitkälle peroneus-hermon pinnettä, joka nettifoorumien kauhukertomuksien mukaan saattaisi olla pitkäkestoinen, jopa leikkausta vaativa vaiva.

Osteopaatin konsultaation ja noin viikon levon jälkeen jalka tuntui hieman toipuneen. Helmikuun alussa pääsin uudestaan juoksemaan ja 09.02. Laajavuoressa tehdylle mäkitreenille kertyi mittaa jopa 23km siedettävällä arastuksella. Seuraavan viikon maanantaina aamulenkin (6km) jälkituntemukset kehottivat kuitenkin jatkamaan lepoa ja käymään uudestaan osteopaatilla sähköakupunktiokäsittelyssä. Lenkkarit vaihtuivat ensin hetkeksi, sitten pysyvämmin suksiin ja uimahallin sarjakorttiin. Mahdollisten hermovaurioiden kanssa ei sopinut juurikaan leikkiä, niillä kun on vaarana kehittyä pahimmillaan korjaamattomiksi. Sivulajitkaan eivät sujuneet täysin ongelmitta. Hiihto onnistui parhaiten, mutta kävely ärsytti jalkaa. Muutaman kerran myös uinnin, ja jopa vesijuoksun jälkeen jalka tuntui säären etu- ja ulkoreunan (peroneus longus & tibialis anterior) kohdalta kivuliaalta.

Maaliskuussa samat vaivat jatkuivat ja lopulta työterveyslääkärin kautta sain ajanvarauksen kliinisen neurologian erikoislääkärille ENMG-tutkimukseen. Sopivasti aprillipäivänä suoritetussa testissä sain kuulla oman diagnoosini menneen metsään, sillä hermot olivat kuulemma täysin kunnossa, eikä raajan pinnetiloista löytynyt merkkiäkään. Seuraavana päivänä (02.04.) suuntasin hämmennyksen vallassa magneettikuvaan, josta sen sijaan löytyi tulos: sääriluun etuosan rasitusosteopatia (ks. erillinen sivusto). Ei siis (vielä) rasitusmurtumaa, mutta laaja-alaista ja intensiivistä hohkaluuödeemaa. Turvotus luupinnassa selitti jossain määrin myös peroneus-hermon oireet, sillä hermorata kulkee sattumoisin juuri kipukohdan päältä sääriluun kyhmyn ylitse (ks. kuva). Hoitoennuste rasitusosteopatialle vaihtelee hieman riippuen kyseessä olevasta luusta, mutta sääriluun suhteen ortopedin arvio oli noin kuukausi lepoa iskutuksesta, joissain tapauksissa enemmänkin. Bodomin kisalippu sai uuden omistajan lyhyellä etsinnällä.

Huhtikuun ’lepojakson’ aikana jatkoin tutuksi tullutta vesijuoksua ja kokeilin muutamia pyörälenkkejä, huonolla menestyksellä. Jostain syystä nilkan plantaarifleksio ärsytti polkiessa sääriluun kyhmyn kipukohtaa, johon peroneus longus yhdistyy nilkan suunnasta katsottuna. Toukokuun puolella investointi rullasuksiin auttoi pääsemään jälleen kiinni edes jonkinlaiseen treeniin, mutta jalka ei tuntunut muilta osin paranevan. 15.05. vajaan kolmen kilometrin kävely kaupunkikierroksella ärsytti peroneus longukseen tulehdusmaisen kipureaktion, jonka myötä ortopedin kontrollikäynti ohjasi fysioterapeutin vastaanotolle. Onnekseni kohdalle sattui ’tunkkaamista’ ymmärtävä ammattilainen, joka suositteli lyhyen juoksuanalyysin perusteella vahvistamaan erityisesti lantion ja pakara-alueen tukilihaksistoa, jotta nilkalle ja peroneukselle kohdistuisi vähemmän rasitusta. Rasitusosteopatia epäilemättä oli diagnosoitu vamma, mutta liikeradatkin saattoivat olla osasyyllisenä, jos parantumisaika pitkittyi nyt jo kahteen kuukauteen (ja yli) magneettikuvista.

Tätä kirjoittaessa magneettikuvista on 2½ kuukautta. Muutamat varovaiset juoksulenkit (4km & 2km) ovat onnistuneet vähillä oireilla, mutta paluu juoksutreeniin vie vielä aikaa enkä osaa sanoa kuinka pitkään vaiva vielä jatkuu. Edelleen ajoittaiset tulehdus- ja hermokipua muistuttavat välähdykset polven alapuolella muistuttavat tunkkaamisen ja lihashuollon laiminlyönnin vaaroista. Samalla myös siitä, että ehjänä juokseminen on etuoikeus, ei itsestäänselvyys.

Lienee sanomattakin selvää, että viiden kuukauden telakka vaatii veronsa myös henkisellä puolella ja luottamuksessa omaan fyysiseen suorituskykyyn. Loppuvuodesta 2018 kohtalaiselle tasolle noussut kunto on toistaiseksi mennyttä. Erityisen vittumaiseksi telakkajakson ovat tehneet kiputuntemusten ailahtelu ja epäloogisuus sekä selkeän diagnoosin tai toipumisennusteen puute. Mitään konkreettista ei kai varsinaisesti ole hajalla, mutta vaiva pitkittyy yhä entisestään. Lisäksi elokuun UTMB:n suhteen ovat kohtalonhetket pikkuhiljaa käsillä. Haastan itseäni mielelläni, mutta 170km vuorikisa ilman juoksutreeniä on melko mahdoton urakka. Kilpailun sääntöjen mukaan osallistumisoikeuden siirtäminen seuraavaan vuoteen vaatii ajankohtaisen lääkärintodistuksen lisäksi todistusaineiston, mikä tarkoittanee uutta 200-300€ magneettikuvaa. Altai Ultra Trailin suhteen näkymät ovat vieläkin heikommat, sillä Siperian-matkasta on tulossa pelkkä turistireissu, organisatorisesti melko vaivalloinen sellainen. Onneksi muutama matkaseuralainen sentään lähtee samalle reissulle vastaamaan vuorten huutoon ja valloittamaan syrjäisiä lumihuippuja.

Riippumatta UTMB-osallistumisen lopullisesta kohtalosta loppuvuoden päätavoitteena on päästä ehjäksi ja betonoida lihaskuntotreeni vakituiseksi osaksi harrastusta. Viime vuosina lihashuolto on ajoittain jäänyt vähemmälle huomiolle, mutta siihen ylellisyyteen ei yksinkertaisesti ole enää varaa. Tämä vuosi jää aikakirjoihin väistämättä mustana aukkona ja kilpailu-/tapahtumatavoitteet siirtyvät tuonnemmaksi siihen saakka, kunnes uudelleen rakennettu kuntopohja joskus sellaiset sallii. Jos vammakierre aikanaan kaikkoaa, voisivat ehkä Buff Trail Tourin kisat olla realistinen tavoite vuodelle 2020. Ennakkoon en taida uskaltaa ilmoittautua niihinkään.

Vuosi 2018 jää taakse jättämättä juoksutilastojen osalta suurta ikävää. Treenivihkossa viimeiset 12 kuukautta ovat olleet jatkuvaa soveltamista ja tasapainottelua lukuisten jalkaongelmien sekä yksittäisten onnistuneiden harjoitusryppäiden välillä. 2984 juoksukilometriä ja 66 000 nousumetriä 342 tuntiin tuntuu kaikkiin koettelemuksiin nähden miltei onnistumiselta, vaikka alkuperäisistä määrätavoitteista jäätiin tuntuvasti.

Kevätkaudella valmistautuminen NUTS Karhunkierroksen 160km:lle epäonnistui helmikuun alusta lähtien ITBS:n (vasen jalka) sekä lonkankoukistajan ongelmien (oikea jalka) estäessä riittävän juoksumäärän keräämisen. Itse kilpailussa lihaskestävyyden pettäminen ja (oikean) polven limapussin tulehtuminen/ärtyminen johti keskeyttämiseen 140km taipaleen jälkeen. 7 viikon palautumisjakso ennen NUTS Pallasta (134km) meni ultraväsyä karistaessa. YPH:lla kunto kantoi sentään maaliin asti, mutta vasta (oikean) lonkankoukistajan kanssa käydyn tappelun jälkeen.

43490949371_71ce84d9c6_k

NUTS YPH ja Äkäskeron keskiyö – juoksuvuoden ehdottomia kohokohtia (Kuva: Aapo Laiho)

Elokuussa raivasin tilaa ylimenokaudelle ja syksyn kisakalenteriin, jotta tulevia koitoksia varten ehtisi rakentaa uudet pohjat. Oikean jalan nilkka oli lukkoisen oloinen ja liikuntarajoittunut pitkään YPH:n jälkeen, samoin ukkovarvas. Seurauksena oli lonkankoukistajan kipuilu aina treenimäärää/-tehoa nostettaessa yli 50km/vko. Ex-tempore-treenileirillä elokuun lopussa (oikean) polven sisäsyrjään asettui vielä uusi kipukohta vaivaamaan ajoittaisesti loppuvuoden tekemisiä. Maksimikynnystä kiusaavat harjoitukset syyskuussa saivat myös vasemman polven sisäsyrjän kipeäksi, mikä johti yhä useampiin kevyihin viikkoihin ja muutamien treenien jättämiseen kesken.

Lokakuussa vaivat asettuivat hetkeksi ja treeniä kertyi yhteensä liki 350 kilometrin verran. Vaarojen Maratonin 13,5km sprinttimatkalla vauhtia tuntui löytyvän ihan mukavasti, mitä sitten onnistuin kompensoimaan pummaamisella ja vatsaongelmilla. Kuukauden loppuun sijoittui +100km Halloween Hike Keski-Suomen lumimaastoissa. Jo tapahtumaan lähtiessä olin hieman huolissani jalkojen kestävyydestä, enkä syyttä: noin 70 kilometrin kohdalla hyvin sujunut juoksu muuttui tuskaiseksi sauvakävelyksi (oikean) lonkan sivustan/pakaralihaksen ärtyessä. Loppumatkan 8-tuntisen pakkastaaperruksen aikana ehdin todeta useasti, että viisas ei olisi lähtenyt. Marraskuun treenejä lonkka ei  sentään häirinnyt, sen sijaan JKU:n talvijuoksusarjassa 10.11. juostu maantiekymppi jumitti (oikean) nilkan ja takareiden sotkien kovavauhtisempia VK-treenejä. Seuraavan 5 viikon aikana ehdin keskittymään vielä kohtalaisesti määrätreeniin (~400km, sisältäen lepoviikon), mutta vuodenvaihteelle suunniteltu ylimenokausi alkoi ennakoitua aiemmin (oikean jalan) ITBS:n kolottaessa polvea 16.12. juostun pk-lenkin lopuksi. Sohva, vastuskuminauha ja hierontapallo kutsuivat – taas kerran.

Jälkikäteen on helppo viisastella, että oikean jalan ongelmat olisi pitänyt hoitaa säntillisemmin kuntoon jo keväästä lähtien aktiivise(mma)lla lihashuollolla ja voimatreenillä. Todennäköisesti alkukevään ITBS vei liikaa huomiota vasemman raajan jumppaamiseen ja sotki juoksuaskelluksen liikeratoja, johtaen oikean puolen heikkojen kohtien kuormitukseen. NUTS Karhunkierroksen ja NUTS Pallaksen perusmatkat epäilemättä häiritsivät tilanteen kunnollista korjaamista ja hermoston rasitus laukaisi syyskautta häirinneitä pikkuvaivoja yhä tiheämmin. Tällä kokemuksella vuodelle 2018 asetetun tavoitteen, UTTF:n kaikkien osakilpailujen suorittamisen, uusiminen ei houkuttele. En sano ettei koskaan, muttei ainakaan ennen kuin alta löytyy ehjä treenikausi ja vahvempi luottamus fysiikan kestämiseen.

Näistä lähtökohdista suurimmat odotukset vuodelle 2019 kohdistuvat telakan välttämiseen ja suunniteltujen harjoitustavoitteiden läpivientiin. Muutamia kilpatavoitteitakin on kalenteriin piirtynyt, joista keskeisimpinä katseet kohdistuvat Altai Ultra Trailille (110km/+5650m) kesäkuun loppuun. Syyskauden kohtalo määrittyy viikon kuluttua UTMB-arvonnassa, jonka varasuunnitelman hahmotelmana on joko yksi pitkä tai 2-3 lyhyempää kisakoitosta polkumaastoissa. Alle puolimaratonin mittaisia pikkukisoja sekä muutamia maantiekirmaisuja kertyy varmasti myös mukaan tilanteista riippuen. Kuten kulunut auringonkierto opetti, suunnitelmat ehtivät kuitenkin muuttua vielä paljon, ennen kuin seuraava rakettien pauke päättää kuluvan vuosikymmenen.

 

NUTSin kesäklassikko Ylläkseltä Hettaan on Suomen hienoimpia juoksutapahtumia, etenkin reittinsä ja olosuhteidensa puolesta. Olin talvella ilmoittautumisen yhteydessä kaavaillut tätä juoksukauteni päätapahtumaksi, johon kevään treenit tähtäisivät ja tulosta saisi luvan tulla. Kahdella aiemmalla reissulla (2015 & 2016) lopputodistukseen on jäänyt jonkinasteinen tappio taistelussa reittiä vastaan. Tänä vuonna tarkoituksena oli ottaa kunnon revanssi ja selättää tunturit onnistuneelta tuntuvalla suorituksella. Laskeskelin etukäteen mahdolliseksi loppuajaksi noin 21 tuntia. Tinkimisvaralla, mikäli kunto tai tunturijumalat asettaisivat eteen ennakkoon arvioitua vaativampia haasteita. Erityisesti latauduin kärsimään matkan maaliin, vaikka kovallakin hinnalla. Karhunkierroksen keskeytykselle en halunnut jatkoa ja läpäisystä ansaittavat 5 ITRA-pistettä olisivat tarpeen loppuvuoden UTMB-arpajaisiin.

Karhunkierroksen jälkeiset 7 viikkoa kuluivat pääasiassa lorvien ja vähillä treeneillä. Juoksua kertyi parhaimmillaankaan tuskin viittäkymmentä viikkokilometriä, mutta muu aktiivisuus maantiepyörän selässä ja reppuvaelluksilla nostivat viikottaista kellotettua ajankäyttöä jopa 13 tuntiin. Sain läpivietyä kunnolla ainoastaan yhden kehittävän verttitonnin Malminkartanolla, toisen mäkitreenin jäätyä yleisolon väsymyksen takia kesken. ”Levon kautta kuntoon” oli tämänkertainen resepti ja viimein kisaviikon koittaessa kroppa alkoi vaikuttaa jotenkuten palautuneelta uuteen rupeamaan.

Reissun pakkailut sujuivat alkuviikosta hieman hajanaisesti, viskoessani rinkkaan suurin piirtein sellaisia tavaroita, joita muistelin tarvitsevani. Eväät ja huoltotarvikkeet valikoituivat summamutikka-metodilla ja kaiken aikaa tuntui siltä, että jotain varmasti puuttui. Karhunkierroksella koeponnistettu yhden yön pysähdyksen taktiikka matkalla kohti Hettaa toimi jälleen hyvin. Jyväskylästä eteenpäin autoseurueessamme oli jopa viisi perusmatkalaista, joten jutustelun sisällöstä ei tarvinnut kantaa erikseen huolta. Erityisesti kisapäivän sääennusteet olivat ahkerassa seurannassa ja näytti siltä, että Lapin säähaltijat halusivat toden teolla lannoittaa kansallismaisemia hikipisaroilla. Hetassa majoituksena palveli Samban kimppamökki, jossa niin ikään leijui kilpailutunnelma sinne torstai-iltana saapuessani. Yöunet matkan jälkeen onnistuivat kohtuullisesti, sain nukuttua noin kuutisen tuntia. Sanna ja Jukka olivat ohellani suuntaamassa pitkälle taipaleelle, joten oli helppo kollektiivisesti pohtia mitä kaikkea reppuihin ja huoltosäkkeihin tulisi lastata. Kello 14 nurkilla järjestäjien kisabussi poimi kolmikkomme kyytiinsä kohti helteestä huokuvaa Ylläksen kisakeskusta. Toisin kuin vuonna 2016, tällä kertaa bussit olivat hyvin ajoissa perillä ennen kisan alkua, eikä loppuvalmisteluista tullut kiireen sekaista panikointia. Tuttuja ehti moikkailemaan ja tunnelmia tenttaamaan muilta paikalla pyörijöiltä. Vajaan kolmenkymmenen asteen lämpötila oli enää ainoita jäljellä olevia huolenaiheita.

Kello 17.55 pää ja jalat alkoivat olla valmiita lähtöön. Heti sen jälkeen, kun molemmat saivat täyden kastelun lähtösuoran viereisestä vesihanasta.

Ylläs – Peurakaltio (0km – 31km)

En viitsi ottaa edes juoksuaskelia lähtötorven soidessa. Loivasta jyrkentyvään ylämäkeen voi sauvakävellä samalla vaivalla ja pian homma onkin jo tunkkausta. Pidän sykkeet väkisin matalalla, hitaalla vauhdilla ja sijoituksista piittaamatta. Yllättävän monta, varmaan viitisenkymmentä, kisaajaa riuhtoo nousuun paljon aggressiivisemmin. Välillä ehdin vilkuilla ympärilleni, sekä maisemia, että kanssakisaajia silmäillen. Näen Piian lähettyvillä, mitä pidän hyvänä merkkinä, sillä starttasimme samoin vauhdein Karhunkierroksella onnistuneesti. Muutaman sadan nousumetrin jälkeen jäljellä on enää yläosan rakka, jossa en saa sauvoista kunnolla apua kivenkolojen takia. Huipulla tuulee ja vesihörppyjen jälkeen on rennon kevyesti rullailtava alamäki. Juoksemme Piian ja takaa tulleen Elinan kanssa helpoille ulkoilureiteille ihan hyvää vauhtia, noin 5.30 minuutin kilometrein. Pari puroa tarjoaa kostuketta lippikselle ja kuontalolle. Kellokkaan huoltoon saavun muutaman minuutin päälle tunnin, etukäteissuunnitelman mukaisesti. Juon reilusti, mutta huollan melko nopeasti päästen omillani kohti metsäistä pitkospuupolkua ja edelleen Kesängille. Geelit menevät vatsaan mukisematta, mutta nesteet tulevat osin läpi. Vasemman jalan päkiä aristaa kivikkojen jäljiltä, muttei vaikuta juurikaan juoksuun.

1VSN4971

Kuva: Juha Saastamoinen/Onevision

Pirunkurun nousu sujuu kohtuullisesti. Pyrin jälleen välttämään ylenmääräistä kiehumista auringonpaisteessa. Huipulta alamäkeen lähdettäessä poimin muutaman selän ja törmään Karhunkierrokselta tuttuun Rönkön Anttiin, joka on niin ikään startannut kevyesti. Kukastunturille vie helppo ulkoilureitti, jossa loivia ylämäkiä voi juosta ongelmitta. Ympärillä väki on vähentynyt ja harvojen seuralaisten kanssa tulee jojoteltua edestakaisin. Ruokatorveen solahtanut suklaapatukka hieman tökkii, mutta alkaa lopulta imeytyä viiveellä. Syön noin 20-30 minuutin välein geeliä, lakuja tai suklaata, jotka imeytyvät vaihtelevalla menestyksellä. Vesipulloista huomaan juoneeni turhan vähän. Lihaksissa kihelmöi lievä nestehukka ja pientä päänsärkyä on havaittavissa. Maisemat Kukakselta ovat upeat, omasta mielestäni jopa Äkäskeroa komeammat. Välittömässä läheisyydessä ei ole puroja, joten jätän hörppimättä ylettömästi vesileileistäkään. Olisi mukava kastella päätä, mutta moni soinen mutarapakko on kuivunut käyttökelvottomaan kuntoon.

37177647_10216836484372575_2495559690432282624_n

Kuva: Poppis Suomela

Kukaksen jälkeen reitti muuttuu juurakkopoluksi maailman suurimman muurahaispesän jälkeen. Hölkkäilen omalla rauhallisella tuntumalla yhä pitäen käsijarrusta kiinni. Löydän viimein viitisen kilometriä ennen huoltoa purontapaisen, joka on kastelu- muttei juomiskelpoinen. Lippistä lilluttaessani joku kyselee menoa ja havahdun Elinan, Piian ja Jarin letkan ajaneen kiinni. Liityn porukkaan ja alkumatkan fiiliksistä jutellen saavumme Peurakaltioon odotetulle vesipisteelle.

Peurakaltio – Rauhala (31km – 56km)

Huollosta löytyykin tuttuja! Myös Korttisen Antti ja Lahtosen Tommi ovat paikalla jyväskyläläisistä, joten koossa onkin varmaan suurin paikallisen juoksuosastomme letka, jota on perusmatkoilla nähty. Naukkailen ohuesti möyryävään mahaani vettä, suolakurkkua ja muutaman sipsin tahdittamaan huonosti sulanutta suklaapatukkaa. Olotila on hetkellisesti taas vaisumpi ja lähden Peurakaltiosta eteenpäin, odottaen muiden kerääntyvän ympärille edessä olevassa Äkäskeron nousussa. Vähän ajan kuluttua kuitenkin vain Elina näkyy tunkkaavan takaa, Tommin juoruäänen kantautuessa pitkälle hiljaisessa yössä. Näkymät Äkäskeron laelta ovat osallistumismaksun arvoiset. Maastoutuneen kameramiehen kuvanräpsintä pakottaa juoksemaan ja karkaan etäiseltä puheenpulputukselta edemmäs. Reitti kulkee alempana metsäistä, melko hidasta polkua. Imeytyminen heittelehtii jälleen ja joudun tekemään muutaman puskapissan. Letka ajaa kiinni ja ohitse. Pahtavuomaa edeltävällä aukealla suolla pääsee olo ja samalla mieliala notkahtamaan taas askeleen alemmas. Ruoka maistuu jotenkin, mutten oikein saa suolan ja nesteen tasapainoa kuntoon.  Vatsassa imeytyminen ikään kuin tulppaantuu ennen kuin energiat löytävät lihaksiin. Eräs Karhunkierrokselta tuttu kanssajuoksija tulee selkä edellä vastaan vielä pahemmin ryytyneenä. En ole ainoa lämpötilasta kärsivä.

Hengähdän hetken Pahtavuomassa yrittäen saada vatsaa paremmaksi. Kolvakerolle nousu sujuu hetkellisesti taas paremmin, mutta sen jälkeen puskapissoja ja vatsan murahduksia kuuluu jälleen. Ehdin muistella tovin lähellä olevia puronpaikkoja, jotta voisin pestä sormet kurkkuun työntämisen jälkeiseltä limalta. Viitisen minuuttia myöhemmin, ennen kuin ehdin lopulta oksentaa, energia hyrähtää eteenpäin ja juoksu paranee, samoihin aikoihin kun eteen tulee Rauhalaan johtava asfalttitie. Vauhti paranee asiallisemmaksi. Poimin Piian selän, tullen huoltoon kellon näyttäessä kahdeksaa tuntia. Repussani on lojunut käyttämätön lötköpullo, jonka annan omaa hajonnutta leiliään murehtivalle Elinalle.

Rauhala – Pallas (56km – 77km)

Reiluhkon vesi- ja suolakurkkutankkauksen jälkeen viritän mielentilaani huumorivaihteelle kohdatakseni tämän klassisen rakastetun 21 kilometrin huoltovälietapin. Edellisvuosilta muistissa on vaikeaa kivikkoa, paljon kaatuneita puita, mutaa, aluskasvillisuutta, neljä vaivalloisesti noustavaa tunturia sekä ankara aamuvitutus. Tänä vuonna reitti näyttää olevan paljon pelättyä kuivemmassa ja juostavammassa kunnossa. Väki ympärillä on vähentynyt ja moni alkaa hiljakseen hiipua. Koivakerolla yksi kanssajuoksija on löytänyt teräsmies-moodin ja juoksee hurmoksessa hirveää vauhtia horisonttiin. Oma oloni on ailahtelusta huolimatta vielä säädyllinen ja jaloissa on tarvittavaa virtaa ilman suurempia kipukohtia. Homma etenee, jos nyt ei täydellisesti niin silti ihan kohtuullisesti. Sijoituskin kohenee pikkuhiljaa muiden laotessa, joten kevyt startti makselee itseään takaisin. Yö on nyt vihdoin viilentynyt, auttaen hieman nestevajeen kirimisessä takaisin. Ympärillä, etenkin kerojen huipuilla on ylimaallisen hiljaista. Ainoastaan poronkellojen kilkatus kuuluu jostain kilometrien päästä alempaa. Tämän kauniimpaa luontoympäristöä en oikein osaa Suomesta suositella. Voisinko muuttaa erämaaguruksi kesäöiselle Sammaltunturille?

Muistan tällä kertaa edellisvuosia paremmin reitin edistymisen kohti Pallasta, mikä helpottaa mielen pitämistä kasassa. Komea Pallasjärven puro tarjoaa viimeiset vesihörpyt ennen parin kilometrin tunkkailua kohti ”puolivälin” huoltoa. Olen ollut täällä kahdesti aiemmin paljon huonommassa hapessa. Hiekkatie huoltoon ilmestyy eteen noin 11 ja puolen tunnin taivalluksen jälkeen. Ehkä puolisen tuntia ennakkosuunnitelmaani hitaammin, mutta hellemuuttujan ja sinikäyrää imitoivan energiaimeytymisen huomioiden kutakuinkin siten kuin kuuluukin.

Pallas – Hannukuru (77km – 102km)

Huollossa häärii viitisen juoksijaa ja innokkaita ruoantarjoajia pizza-astioiden paremmalta puolelta. Tarkoituksena oli etukäteen pitää paussi erittäin lyhyenä, mutta himmaan hieman kiirehtimisestä ja hörppään kahvia pullojen täytön ja dropbagin kaivelun lomassa. Jalkoja marinoineet Inovin Mudclaw’t ovat ottaneet päähän kivikkoisemmilla poluilla ja päätän vaihtaa tossut Terraclawiin. Jälkikäteen todettuna heikko päätös – vaimennusta löytyy näistä vielä vähemmän. Lähtiessäni Taivaskeron rinteeseen lyöttäytyy Antti (Rönkkö) peesiin ja olotiloja vertaillen käveleksimme mäkeä ylös. Kiirunat kirkuvat lohkareilla. Muutamassa tasaisemmassa kohdassa vaihdamme juoksulle, mutta himmamme hieman Antin kompastuessa ja teloessa KK:lla vammautunutta sormeaan. Sää on muuttunut pilvisemmäksi ja ylhäällä puhaltava tuuli viilentää mukavasti. Huollossa tankatut nesteet tulevat jälleen pihalle ja siirrymme jojoliikkeeseen, paineleepa takaa joku pysyvämminkin ohi. Suolisto heräilee ja Rihmakurun ulkohuussi tulee ajallaan kuin kreivi Brahe. Myös vesipiste löytyy parin sadan metrin piston takaa. Taukoa kertyy kymmenisen minuuttia ja jään yksin tallailemaan seuraavia keroja. Pari vaeltajaa rinkkoineen kävelee vastaan ja melkein pelästyn kuullessani huomenen toivotuksen. Onko nyt muka aamu? Aurinkohan on mukavasti paistellut siitä asti, kun lähdimme torstaina Jyväskylästä pohjoiseen. Kisa viimeistään on sekoittanut vuorokausirytmin totaalisesti. Otan varuiksi lisää energiaa ja salamipötkön ehkäisemään pääkopan pahempaa harhailua. Energiatasot rallattelevat laidasta laitaan ja jossain Lumikeron kohdalla koko touhu ottaa päähän kuin soteuudistus. Kunnollinen juoksukaan ei enää suju. Ja missä se Hannukuru oli? Mitä, vielä tuon tunturin päälle? Kuka on kantanut kaikki kivet tähän polulle?

Suastunturin könyäminen saa ihan uudenlaisen elementin ukkosen jyrähtäessä koillisen suunnalla. Näkyvyys joka suuntaan on esteetön 50km säteelle, joten on helppo arvioida ukkospilvien kerääntyvän mahdollisesti Pyhäkerolle, mutta todennäköisesti väistyvän takana häämöttävälle Pallakselle. Sompailen jotenkuten alamäet Hannukuruun, jossa alan olla melko voipunut. Ehdin vaihtaa muutaman sanan Piian ja muutaman muun huoltotoimissaan touhuavan kanssa, mutta jään jälkeen istuksiessani pari minuuttia nuotiopaikalla. Kärki on kuulemma jo maalissa ja Mikkolan Tomi juossut komeasti kolmospaikalle. Siistiä!

Hannukuru – Pyhäkero/Mustavaara (102km – 122km)

Tutut huollon jälkeiset rutiinit, puskapissa ja vatsan hölskyminen, hidastavat hetken aikaa matkantekoa. Ajanottomatto on laitettu Pahakurun kohdille ja siitä eteenpäin pääsen pitkospuilla juoksemaan kunnolla pitkästä aikaa. Nyt aletaan olla jo voiton puolella. Näen kaukana edessä muutamia selkiä, jotka lähenevät yllättävän tehokkaasti, kunhan vain pidän hölkkävauhdin käynnissä. Saan Piian porukan kiinni ja hetken peesailtuani menen myös ohitse. Vapan Marko löytyy eräästä rinteestä etureidet romuna, kiittelen hienosta videoreportaasista Karhunkierrokselta. Vettä löytyy jälleen reitin varrelta riittämiin ja vatsakin alkaa heräillä tasaisempaan toimintaan. Pyhäkeron nousu sujuu edellä tamppaavan Backlundin Pontuksen selkää tiiraillen sauvakäsien tehdessä työtään. Taaksepäin on välillä pakko vilkuilla, reitin viimeiset näköalamaisemat koskettavat tunnelmallisuudessaan. Tuolla kaukana näkyy Pallas, jonka näin pienenä nyppylänä horisontissa jo Ylläkseltä ja sieltä jostain tuhansien juoksuaskelien takaa olen tullut tänne ihmisbiologian suomin voimavaroin. Pyhäkeron valehuiput jujuttavat tälläkin kertaa, mutta silti lopullinen kivikasa on vieressä odotettua nopeammin. Pontus harrastaa huipulla pedikyyriä ja kertoo liittyvänsä kohta seuraan juostakseen loppuosuuden kovaa maaliin. Tiputtelu viimeiseen isoon alamäkeen sujuu siedettävien kipujen rajoissa, vaan ei kovinkaan vauhdikkaasti. Alempana Pyhäkeron tuvalla juoksu näyttää jo paremmalta. Muistelen jatkuvasti fiiliksiä vuodelta 2015, jolloin olin aivan loppu tällä Hannukurun ja maalin välisellä osuudella. Mielialaa kohottaa tunne siitä, että juoksen pätkä pätkältä senkertaista paremmin ja tänään reitti ei ole minua voittanut, vaan päinvastoin. Helpolla eivät ole kivikot päästäneet nytkään, mutta olen selviytynyt ja tuonut itseni vahvana loppusuoralle asti. Nyt jäljellä on enää viitisentoista kilometriä tietä ennen istumislupaa.

Pyhäkero/Mustavaara – Hetta (122km – 134km)

Huoltopisteen väki inttää kovaan, että matkaa maaliin olisi vain 13 kilometriä. Näitä on kuultu aiemminkin ja arvelen itse loppureitin pituudeksi noin 16 kilometriä, ja siitäkin kyllä selviäisin. Tulemme Pontuksen kanssa samaan aikaan huoltoon, mutta jään nopeasti kakkoseksi miehen sännätessä huimaa vauhtia horisonttiin. Saan juostua pehmeäksi päällystetyllä hiekkatiellä vaatimatonta vauhtia, ajoin siirtyen sauvakävelyyn. Mitään erityistä vetoa en tunne loppukiriin, sillä laskeskelen ehtiväni huonollakin tahdilla alle 24, jopa alle 23 tunnin. Paarmat kiusaavat pörräten kymmenlukuisina pään ympärillä. Asfalttitien käännös koittaa odotettua nopeammin ja järjestäjien merkkaamat 4.8 kilometriä maaliin kuulostavat uskomattoman vähältä. Aurinko on alkanut porottaa täydellä teholla, joka vielä Pyhäkerolla olisi koitunut tuskalliseksi lisäharmiksi. Nyt ei ole kiirettä ja vain silloin kuin mollukka jää pilvien varjoon siirryn köpöttelevään juoksuvauhtiin. Pari kilometriä ennen maalia huomaan ehtiväni jopa alle 22 ½ tunnin ja lisään vauhtia arvellessani 55km kärjen saapuvan kohta takaa. Ehtisinkö ennen Henkkaa? Mitä lie vihdoin tapahtunut vatsassakin, kun nyt energiaa löytyy kunnollisesti. Olisi saanut löytyä jo 12 tuntia aiemmin. Juoksuvauhti nousee jonnekin 11km/h paikkeilla tullessani Hetan kyläraitille ja maalilinjasta yli, ajassa 22h 15min. Mukavana yllätyksenä muutama tuttu löytyy aidan takaa heti onnittelemasta. Samalla kuulen kovaäänisistä Ansion Henrin saapuvan maaliin millä hetkellä hyvänsä, joten istahdan aitiopaikalle lepotuoliin nauttimaan kärkimiehen voittoseremonioista.

43376180982_5fe3e01944_o

Kuva: All About Lapland

 

Käytännön toimet maalipaikan tuolissa ovat hidastempoisia, sillä mielen liikkeissä välähtelevät lukemattomat pienet hetket matkan varrelta. Juuri näissä muistikuvissa on paljolti ultrajuoksujen palkitsevuus ja vaikutus, joka jättää jälkensä ihmiseen aina vanhuusiän dementiavuosiin asti. Monet pienetkin kisanaikaiset yksityiskohdat piirtyvät muistiin aivan toisenlaisella voimakkuudella kuin tavallisessa arjessa ja ehkä siksi näissä tapahtumissa tuntee elävänsä voimakkaammin. Jo huoltoteltalla lohikeittoa syödessä alan virittäytyä läpäistyn kilpailun jälkitunnelmaan, jossa maalliset asiat väistyvät muutamiksi päiviksi pään jäädessä käsittelemään kaikkea reitillä tapahtunutta. On hienoa nähdä muiden tuttujen juoksijoiden saapumista maaliin, tietäen heidän pääsevän osallisiksi samanlaisista, mutta jokaiselle yksilöllisistä muistikuvien mosaiikeista.

Ilman näiden olotilojen pitkäaikaista vaikutusta olisi myös helpompi kuunnella jalkojen samanaikaista ”ei enää koskaan!”-mylvintää. Henki on taas voittanut ruumiin.



 

Loppusummausta – miten se nyt meni?

  • Karhunkierroksella keskeytyksen aiheuttanut reisikipu ei vaivannut missään vaiheessa. Muutenkin jalat kestivät liki oireitta matkanteon, vaikkakin Pallaksen jälkeen oikean jalan lonkankoukistaja vihoitteli ajoittaisilla kipusignaaleilla. Lepo ennen kilpailua oli näemmä onnistunut lääkitsemään aiempia vaivoja.
  • Loppuaika on ihan kohtuullinen, huomioiden heittelehtineen energiatason ja alun kuumuuden. Optimaalisena päivänä tunti tai 1½ olisi voinut olla viilattavissa.
  • Tunturien rakkakivikossa pitäisi osata juosta. Paikoitellen, etenkin Pallaksen jälkeen, kivikkojuoksu oli vaikeaa ja vaivalloista, kun tossu ei noussut halutulla tavalla. Peilistä katselevan valmentajan määräyksellä tiedossa on lisää treeniä.
  • Karhunkierroksella toimineet ruokareseptit eivät ole idioottivarmoja. Sää taisi olla osasyyllinen energiatasapainon heittelyyn, hellekikkoja voisi opetella lisää.
  • Voitin reitin, eikä se voittanut minua. Nyt voimia riitti lopussa juoksemiseen, eikä mahdottomia epätoivon kuiluja häämöttänyt missään vaiheessa. Helppoa ja hauskaa tämä ei tietenkään ole. 134 kilometriä kyseisellä reitillä on ihan vakavasti otettava matka marinoidullekin ultrajuoksijalle.
  • Kokonaisvaltainen psykofyysissosiaalinen kokemus riitti todennäköisesti ehdyttämään kilpailunälän loppuvuodeksi. Helmikuun telakan jäljiltä kunnollista treeniä on tullut alle niin vähän, että nyt orientoituminen on pienen ylimenokauden jälkeen syksyllä uudessa treenikaudessa, jonka avulla runkonopeutta ja kestävyyttä on tarkoitus nostaa napsun verran korkeammalle tasolle. Pikkukisailua voi harrastaa ohjelman sallimissa rajoissa, mutta uuden vuoden kujeet vahvistuvat todennäköisesti vasta talvilumien aikaan.

 

Kellotettu reittidata: https://www.strava.com/activities/1707060933

Suomalaisen polkujuoksun kuninkuusmatka, Iso Karhu, otti tällä kertaa selkävoiton, oman taipaleeni päättyessä noin 145 kilometrin jälkeen. Tätä kirjoittaessa takana on muutama huonosti nukuttu yö ja kokonaisvaltaiset tuntemukset ovat toistaiseksi kaksijakoiset. Kesken jäänyt matka on tietyllä tasolla aina epäonnistuminen. Pystyn kuitenkin jakamaan kilpailusuorituksen selkeästi kahteen osaan, joista ensimmäisessä juoksin noin 128km/18h parasta kisasuoritustani koskaan ja jälkimmäisessä onnuin invaliditeetin rajamailla 17km/5h Juuman huoltopaikalle. Lopputulos jää tilastomerkintöihin, mutta laajemmassa perspektiivissä ensimmäisen osan synnyttämää huikeaa juoksukokemusta on mahdotonta saada unohtumaan mielestä. Paljon jäi kisasta käteen.


Jo ennakkotunnelmat kisaviikolla velloivat sellaisilla aallonkorkeuksilla, että tapahtumapaikalle siirtyminen kahdessa päivässä, Jyväskylän välietapin kautta, oli omiaan keskittämään ajatuksia tulevaan koitokseen. Autokyydissämme istui kokeneita tekijöitä, joista Piia ja Jani lähtivät jahtaamaan kanssani pääpottia, Anssin ja Teron keskittyessä vauhdikkaampiin startteihin. Tunnelma tien päällä oli leppoisan keveä ja matka sujui kaikessa rauhassa majoittumista myöten. Torstai-iltana uniaika koitti ajoissa, vaikka yöunet jäivät lopulta melko hajanaisiksi vahvan latautumisen takia. Aamulla ennen starttia ehdimme käydä syömässä hyvissä ajoin ja pakata varustukset ilman kiireitä, siirtyen starttialueelle monilukuisia tuttuja bongailemaan jo tuntia ennen keskipäivää. Aurinko paistoi ja karnevaali oli hyvässä vauhdissa.

33401824_10156609382246122_2263932997512200192_n

Kuva: Vesa Viittala

Olo oli melko rauhallinen lähtötorven törähdykseen asti, jolloin yllättävänkin suurelta tuntunut juoksijamassa liikahti kohti Rukatunturin ylämäkeä. Katselin ympärilleni ja ihmettelin, miten kummassa meitä hölmöjä voi olla näin paljon. Piia ja kolmatta kertaa karhunkaatoon osallistuva Tommi nousivat edelläni rinnettä ylös ja päätin peesata heitä ensimmäiset nousut omaa kevyttä tuntumaa hakien. Lämpötila oli noussut noin 20 asteen tuntumaan, paisteen tehostaessa hikireseptorien toimintaa. Kärkipäässä noin 20-30 juoksijan letka oli irronnut omaan tahtiinsa. Päätin ottaa Ruka-Konttainen välin helpolla, mikä ei kuitenkaan ollut täysin vaivatonta sykkeiden lyödessä vauhtikestävyysalueen lukemia. Ensimmäinen huoltopaikka ilmestyi eteen vajaassa tunnissa ja sain pikaisella pullojen täyttämisellä kuitattua ohi ehkä kymmenestä juoksijasta, Tommi ja Piia mukaan lukien. Konttaisen päälle oli kiivennyt useita jyväskyläläisiä tuttuja kannustamaan, mikä piristi melko raskaan alun jälkeen. Sain rytmistä paremmin kiinni maaston muuttuessa juostavammaksi ja sykkeetkin laskivat kestävämmälle tasolle. Viimevuotiseen lumiränniin verrattuna alusta oli todella nopeassa kunnossa, eikä märkiä kohtia ollut kuin nimeksi. Energiatankkaus oli päässyt hyvään alkuun napsiessani 30 minuutin väliajoin geelejä. Tajusin sentään reagoida myös helteiseen säähän ja otin 500mg suolatabletteja tasatunnein jo klo 13 alkaen. Juuman huoltoon saavuin hieman päälle kolmen tunnin jatkaen saman tien minuutin vesitäydennyksellä eteenpäin. Paikalla ollut Tero kertoi Janin juosseen ohi jo 10 minuuttia aiemmin, minkä laskeskelin olevan vaarallisen kovaa vauhtia. Huollon jälkeisellä helpolla pätkällä naisten kakkosena juossut Mira lyöttäytyi peesiin ja etenimme kohti ensimmäisiä riippusiltoja reipasta vauhtia. Helteinen keli näkyi nesteiden kulutuksessa ja juotuani Juumassa täyden pullollisen päätin säästellä hetken vesivarantoja ennen Kitkajoen varren täyttömahdollisuutta.

Onneksi säästelin, sillä 30 kilometrin kohdalla nesteet tulivat todelliseen tarpeeseen. Reitti nousi korkealle harjanteelle jyrkän rinteen vierustaa ja näin ylhäällä hetkeksi ohimenneen Miran pysähtyneenä auringossa makaavan kanssakisaajan viereen. Nivalan ultraveteraani Vähäaho tuntui heiluvan jossain hämärän rajamailla soperrellen kaatumisestaan ja sormen taittumisesta. En ollut nähnyt mitä tapahtui, mutta tilanne näytti omaan silmääni enemmän lämpöhalvaukselta tai auringonpistokselta, joten otin siirtääkseni miehen sentään varjoon lepäämään ja keräilemään itsensä kuntoon. Ylösnousun yhteydessä Onnilta lähti taju ja saimme vaivoin estettyä miestä telomasta itseään pudotessaan maahan. Kaadoin toisen vesipulloni miehen päähän ja ylösalaisin kääntyneisiin silmiin tuli eloa. Saimme Miran kanssa siirrettyä toipilaan varjopaikalle, mutta alas istahtamisen yhteydessä vintti pimeni jälleen ja lopuillekin vesivarannoilleni tuli käyttöä. Ne sentään auttoivat nyt pysyvämmin ja mies alkoi havahtua paremmin tähän maailmaan. Kokeneet ultraajat eivät ihan hevillä luovuta ja ensimmäiset ulos päässeet sanat olivatkin ”olen ihan kunnossa” ja ”lähden jatkamaan”. Mira oli saanut yhteyden kisakeskukseen ja Onni pääsi ylös kavuttuaan itsekin vakuuttamaan järjestäjille, että heikko hetki oli nyt ohitse ja vastuu siirtyisi takaisin suorittajalle. Vähän hirvitti jatkaa letkana matkaa polun tullessa jyrkkää rinnettä vuorostaan alas, mutta pikkuhiljaa vakuutuin, että todella pahalta näyttänyt tilanne kääntyi yllättävänkin nopeasti päälaelleen. Porukkamme erkani hiljalleen kukin omaan vauhtiinsa. Myöhemmin Hautajärveltä palatessani olin hieraista silmiäni nähdessäni Onnin juoksevan hyvävoimaisena vastaan suurin piirtein samoilla sijoitusluvuilla, jossa olimme edellisen kerran nähneet. Jälkikäteen luetun kisaraportin perusteella kyseessä oli ollut sittenkin todennäköisesti kaatumisen ja sormen taittumisen aiheuttama kipushokki, ei niinkään lämpötilasta suoranaisesti johtuva tajunnan hämärtyminen. Ultraamisessa sattuu joskus rajuja paikkoja, mutta onneksi niistä voi myös toipua. Tapahtumahetkellä tilannearviointi osui mielestäni oikeaan, sekä NUTSin puhelinpäivystyksen, että Onnin oman harkinnan puolesta.

Oma juoksu jatkui sen sijaan ihan hyvällä tuntumalla. Oulangan luontokeskusta edeltävä vauhdikkaat jokivarren pätkät siinsivät edellä ja olin onnistunut säästelemään hyvin voimiani edessä oleville tasaisille osuuksille. Vettä tuli täydennettyä huolettomasti ruskeammistakin puroista ja Kitkajoesta. Jani tuli yllättäen selkä edellä vastaan erään puron kohdalla ehkä 45km kohdalla, valitellen pahoiksi kääntyneitä vatsa- ja nesteongelmia. Yritin tsempata ja kannustaa kovasti yrittämään vielä ylösnousemusta, mutta hieman pelkäsin näkemisemme jääneen viimeiseksi. Noin 45km kohdalla molemmat sisäreidet kramppailivat, mutta kellontarkasti jatkunut tankkaus auttoi selviämään 53km huoltopaikalle asti suuremmitta ongelmitta.

nutskk2018-5684

Huoltopaikalla ei paljoa aikaa kulunut (n. 2 min), suunnitelmallisesti täytin pullot ja nappasin ruokapussin mukaani, täytellen kävelyvauhdissa liiviin uusia geelejä ja suklaapatukoita. Aikaa oli kulunut noin 7 ½ tuntia. Heti huollon jälkeisellä asfalttitiellä näkyi kahdet oksennukset, joten jollakulla meni heikomminkin. Ensimmäiset huollon jälkeiset kilometrit olivat itselleni vaikeita juostavia, mutta hieman puskien sain juoksuvauhdista kiinni ja muutama selkäkin tuli vastaan. Kello lähestyi iltakahdeksaa, joten kisa sinällään kulki erinomaisesti omien aikatavoitteiden mukaisesti, ehkä jopa paremminkin. Fiilis oli todella hyvä, sillä kaikki juoksemisen osa-alueet energian nauttimisesta jalkojen kuntoon sujuivat erinomaisesti. Matka Hautajärvelle oli tasaisen yksinäistä etenemistä, viilenevän yön tunnelmasta nauttien. Maisemat olivat komeita, etenkin Taivalkönkään pauhuavalla koskella teki mieli jäädä pidemmäksikin aikaa nauttimaan. Ennen Hautajärven kääntöpaikkaa vastaan tuli kärkipäätä, joskin vähemmän juoksijoita kuin luulin olevan edellä. Laskeskelin oman sijoituksen olevan näillä paikkein jossain top 10-15 hujakoilla. Erittäin hienoa oli tsempata hyvävoimaisia kanssakisaajia ja moni tuttu teki omaa kovaa suoritustaan vahvalla askeleella. Hautajärven huolto onnistui likipitäen täydellisesti, sillä olin takaisin baanalla 3½ minuutin tauon jälkeen. Tuttujakin näki taas. Harmillisesti Ismo joutui jättämään leikin kesken lonkkaongelmien takia puolivälissä, pidettyään alkutaipaleella hurjaa vauhtia. Tommi ja Piia tulivat vastaan keskiyön aikoihin, ja yllättäen Janikin oli kammennut itsensä Oulangasta jatkoon, vaikka ongelmat jatkuivat edelleen ja valitettavasti leikki loppui Hautajärvelle.

33610163_1639681779483823_7093799819818303488_n

Kuva: NUTS

Paluumatka Hautajärveltä Oulankaan käynnistyi klo 23.20 aikoihin (11h 20min), eli 40 minuuttia hyvän päivän aikatavoitetta edellä. Juoksu sujui helpoilla hiekkapoluilla ongelmitta ja vatsa hyrräsi. Tähän mennessä olin tuhonnut jo n. 20 geeliä, enkä ajatellut muuttaa toimivaa evästä niin kauan, kuin litkuja riitti liivistä nieltäväksi. Kofeiinigeelit olin varannut tähän hetkeen väsymystä ehkäisemään, mutta pistävän vadelmainen maku takkuili hieman. Huomasin väsymyksen ja edellisen yön heikohkojen unien painavan silmää. Ensimmäistä kertaa myös yleisolon energisyys pääsi lievästi putoamaan. Vauhti ei juurikaan muuttunut ja takaa tulleen Rönkön Antin kanssa etenimme haitariliikkeellä kohti Oulankaa, fiilistellen Taivalkönkään kuohuja ja öisen metsän tunnelmaa. Jalat tottelivat juoksua tasaisilla pätkillä, vaikka erinäisiä lihassärkyjä alkoikin jo ilmestyä – sinällään ihan luonnollista tässä vaiheessa. Hautajärvi-Oulanka-välipätkä on monessa kohdassa aika monotoninen. Yritin rikkoa tylsistymistä jutellen välillä ääneen itselleni ja erilaisia korvamatobiisejä hyräillen. Lopulta kyltit kertoivat Oulangan koittavan piakkoin. Kengissä oli jo menomatkalla pyörinyt muutamia pikkukiviä, joita olin poistellut rakkoja peläten. Nyt tarkistaessani oikean jalan tilannetta huomasin varvassukkien reikiintyneen ukkovarpaan kohdalla ja tilalle oli kehittynyt mojovahko rakko. Hyvä tilastoni lyhyissä huoltotauoissa oli rikkoutumassa, sillä Oulangassa asialle oli tehtävä jotakin – tässä tapauksessa vaihdettava sukka, kengät ja yritettävä puhkoa/teipata rakko kuntoon. Saavuimme isolla porukalla huoltopaikalle ja jäin muista juoksijoista hoitaessani varvasta kuntoon noin 15 minuutin verran. Pienenä miinuksena huoltopaikan antimista ei löytynyt käsidesiä auttamaan rakon puhkaisemisessa, joten pienellä riskillä käytin pelkkää vettä putsaukseen. Penkillä istuessa meinasi tulla kylmä kuoritakista ja hanskoista huolimatta. Pienellä horkalla pääsin ylös (15h 45min), nostaen juoksuvauhtia Kiutaköngästä ohittaessa. Päästyäni taas ylemmäs helpolle jokivarsibaanalle ylläpidin juoksuvauhtia jo enemmän väkisin tietäen, että jos nyt jaksaisin juosta vielä noin 5km niin juurakot Kitkajoelle asti voisi tallustaa reippaalla kävelyaskeleellakin. Etureisissä kipinöi jonkun verran, mutten suuremmin jaksanut asiasta huolestua. Oulangastakin olin lähtenyt yli tunnin tavoiteaikaani edellä, joten nyt kirittäisiin vielä hetki puskurivaraa ennen teknistä lähestymispätkää Juumaan.

Vaikeamman polun vihdoin alkaessa laitoin kävelyksi, mutta yllättäen seuraavilla kilometreillä reidet eivät palautuneetkaan. Päinvastoin – oikean etureiden sivujänne (tmv.) sisäsyrjässä suuttui täysin, hidastaen kävelyvauhtiakin useilla minuuteilla per kilometri. Tasaisella ja ylämäessä homma eteni vielä jotenkin, mutta ans’ olla kun eteen sattui alamäki – meno oli kuin satavuotissynttäreillä. Karhunkierroksella on monessa kohdin hiekalla ja tukinrungoilla pengerrettyjä portaita, jotka laittoivat nyt tuskailemaan ääneen reiden kivun kanssa. Pahimmissa paikoissa en saanut oikeaa jalkaa koukistettua enää ollenkaan, vaan sompailin alaspäin sivuttais- tai peruutusaskelin. Niin täydellisesti kuin kisa olikin edennyt, oli nyt edessä ongelma, jonka korjaamiseen ei liiemmin löytynyt työkaluja. Ruokaa, juomaa ja suolaa söin edelleen kellontarkasti, eikä kipu selkeästikään johtunut mistään yksittäisestä vammasta, vaan todennäköisesti silkasta ylirasituksesta ja lihaksien lopputilistä. Päätin ottaa torkut Ylikodalla Kitkajoen varteen päästessäni, mitä ennen hoippuroin yhdet pitkät jyrkät portaat alas todella hitaasti. Takaapäin tuli muutamia kanssajuoksijoita, joilta ei särkylääkkeitä löytynyt ja omanikin olin epähuomiossa heittänyt Oulangassa huoltokassiin. Olen aika nuiva kipulääkityksen käytön suhteen juoksukisoissa, enkä varsinaisesti halunnut niihin turvautua nytkään. Hetki hetkeltä oloa tunnustellessa ja köpötellen edetessä tiesin myös, että Panadol tai pari eivät pelastaisi loppumatkaa reiden suhteen: olihan jäljellä vielä noin maratonin verran matkaa ja pahimmat nousut, joihin kuluisi tällä vauhdilla 10-14 tuntia. Laitoin kodalla herätyskellon soimaan 30 minuutin päähän. Silmien sulkeuduttua lihaksissa tuntui hyvin monipuolisia, häiriintyneen hermoston aiheuttamia tuntemuksia, mutta unta en oikein saanut kiinni. Aamuauringosta huolimatta palelin edelleen jonkun verran ruumiinlämmön säätelyn käydessä vajaateholla, enkä jäänyt pidemmäksi aikaa rötväämään puiselle penkille. Ensimmäiset kymmenen minuuttia liikkeellelähdön jälkeen tuntuivat hyviltä ja reisi oli vähän parempi. Elättelin hetken toiveita, että pääsisin tällä menolla kyllä vielä maaliin. Lasku koitti kuitenkin pian, eikä aikaakaan, kun reisi oli entistä karmeampi, kivun säkenöidessä infernaalisella tasolla. Kipuviestien lisäksi vaiva aiheutti liikuntarajoitteen, sillä koko oikea raaja oli aivan tönkkö. Raahasin itseäni vähitellen kohti Juumaa ja oli vähä vähältä hyväksyttävä, että tällä jalalla en tulisi maaliin.

Olisi periaatteessa ollut mahdollista tulla Rukalle aikarajoitteen puitteissa. Vaan olisiko fiksua ottaa riskiä täydellisestä liikuntakyvyttömyydestä ja evakuoinnista keskeltä Konttaisen tai Valtavaaran kivikoita? Ennen kaikkea, oliko maaliintulo tällaisella invaliditeettiä muistuttavalla raahautumisella se juttu, miksi harrastan tätä lajia? Yksi osa omaa suhtautumistani ultrajuoksuun on, että eteneminen ja suoritukset tapahtuvat kunnollisella valmistautumisella, selkeällä näkemyksellä siitä mitä haetaan, sekä omien rajojen etsimisellä, tunnustelulla ja löytämisellä. Tähän kaikkeen ei kuulu se, että juostaan typerästi: terveydestä piittaamatta, turhalla riskinotolla tai kärsimystä maksimoiden. Lajiin kuuluu se, että aina ei ole hauskaa ja joskus sattuu. Se ei kuitenkaan ole itsetarkoitus, vaan enemmänkin merkki siitä, ettei valmistautuminen tai muu osa suoritusta ole onnistunut. Keskeisimpänä juttuna tulisi osata tehdä oikeat päätökset myös toiseen suuntaan: jättää kesken silloin, kun tulisi jättää kesken. Ehdin useamman tunnin miettiä tätäkin kysymystä ja rehellisesti sanottuna tuntui vaikeammalta keskeyttää kuin jatkaa, kaikesta loppumatkan mahdottomuudesta huolimatta. Ensimmäisellä ultrallani en olisi soittanut järjestäjille Juumaan johtavassa risteyksessä ja ilmoittanut kääntyväni tieten tahtoen nopeampaa reittiä kohti huolto/evakuointipaikkaa. Nyt kokemusta touhusta on taustalla sen verran, että tossut kääntyivät toiseen suuntaan ja otin tietoisesti seuraaviksi viikoiksi takaraivooni DNF-pirun pitämään epätoivottua seuraa. Parempi sekin kuin loukkaantuminen tai helikopterikyyti.

Vastaanotto Juumassa oli, sanoisinko, lajinomainen. Jos olisin ontunut samalla tavalla kaupungin kadulla, olisivat ohikulkijat todennäköisesti kyselleet vointia tai ehdottaneet invataksia. Sen sijaan huollossa häärinyt seuratoveri Tommi älähti suoraan, ettei tänne voi keskeyttää. Jouduin huvittuneisuutta peittäen toteamaan, että olin tullut jo oikopolkua, joten kisasuoritus olisi valitettavasti tässä. Mittariin oli kertynyt matkaa 145km (sisältäen ehkä viitisen kilometriä ylimääräistä) ja aikaa kulunut yli 23 tuntia. Jäin viltin alle istuskelemaan ja odottelemaan raatotaksin lähtöä kohti Rukaa. Kyydin lähdössä kesti kuitenkin niin kauan, että paikalle ehti myös Jyväskylän tuttuja ja NUTSin huoltoauto, jossa pääsin lopulta kisakeskukseen suihkuun ja päiväunille. Ilta jatkui muiden matkojen maaliintulijoita juhlistaessa sekä tuttuja tavaten hotellin aulabaarin lähettyvillä.

20180526_211237

Kuva: Tero Pelkonen


 

Reisikipu vaivasi liikkumista todella pahasti edelleen unien jälkeen paluumatkalla, joten tuskinpa pidemmätkään nokoset Ylikodalla olisivat riittäneet pelastamaan suoritusta. Kokonaan nukutun yön jälkeen jalka oli jo hieman parempi, vaikka edelleen (ja tätä kirjoittaessa) selvästi vasenta jalkaa huonommassa kunnossa. Alaraajat kokonaisuudessaan ovat aika hakatut ja joka paikkaan särkee. Yleisolo on vetämätön ja väsynyt, joten aika paljon tuli jätettyä reitin varrelle. Hyvä sekin, sillä keskeytyskrapula olisi todennäköisesti paljon pahempi, jos kroppa tuntisi jääneensä täyttä annosta vaille.

Loppusummaus – miten meni, mitä jäi käteen?

  • Energia-, neste-, ja suolatankkaus onnistui täydellisesti läpi kisan. Olo pysyi vahvana ja tasaisena, annostuksella 200kcal/½h (tai 100kcal/15min), ~0,8 litraa ja 500mg NaCl per tunti.
  • Aerobinen kunto alkaa vähitellen riittää pitkiin koitoksiin +120km asti. Jalkojen iskunkestävyys ei ollut kevään telakan jäljiltä parhaimmillaan ja mäkitreenin lisääminen olisi voinut auttaa reisiongelmaan. Olisin ehkä voinut vähän säästelläkin jalkoja Hautajärveltä palatessa, mutta mistäpä koskaan tietää milloin jalat leikkaavat kiinni. Liikaa ei saisi nöyristelläkään ja kunto tuli nyt ulosmitattua. Näin huono olo ei olekaan ollut jälkipäivinä kuin Kolin 131km jäljiltä v. 2016.
  • Huollot voi pitkälläkin matkalla suorittaa nopeasti, kunhan keskittyy ja tietää mitä tekee jo etukäteen. Ilman paluumatkan rakkoepisodia olisin saanut pidettyä huoltoon yhteensä käytetyn ajan alle 10 minuutin.
  • UTTF:n läpäisy jäi nyt tähän. Pallakselle lähden juoksemaan pitkää matkaa, olettaen ettei jälkivammoja ole jäänyt matkamuistona. Syksyn kisat ovat vielä auki, juuri nyt ei kiinnostakaan niitä miettiä.
  • Olipahan taas hauskaa. Karhunkierros on tapahtumana kehittynyt huikean hienoksi ja massiiviseksi, mistä kaikki kunnia NUTSin porukalle. Toivottavasti trendi jatkuu tulevaisuudessakin, sillä kyllähän tätäkin matkaa vielä joskus voi harkita kokeilevansa.
  • Kiitokset tutuille ja tuntemattomille juoksutovereille sekä kotiväelle tuesta ja tsempistä! Taustavoimat ovat tarpeen näissä rypistyksissä ja kollektiivinen tuki taustalla on tärkeämpi kuin luultavasti uskottekaan: olette oleellinen apu ultraöiden pitkinä hetkinä ja yksi syy lähteä aina uudestaan näihin kekkereihin.

 


Jälkikirjoitus, 30.05.2018:

Nyt muutaman päivän jälkeen pää alkaa normaaliin tapaan kyseenalaistaa keskeytyspäätöstä kriittisemmin. Jos jotain olisi pitänyt vielä kokeilla, niin nukkumista selkeästi pidempään. 4 tunnin nokkaunet olisivat voineet vaikuttaa jollain tapaa. Tai sitten eivät. Anatomiakarttojen perusteella epäilyt ongelmakohdaksi kohdistuvat räätälinlihaksen (sartorius) kiristymiseen, joka tarkemmin muistellen on ollut kireän oloinen jo viikkokausia aiemmin. Tarkka kipukohta on ”hanhenjalkakalvo” (Pes anserinus) polven sisäsyrjässä, jossa räätälinlihas sekä gracilis ja semitendinosus yhdistyvät toisiinsa. Kipuoireet vastaavat jossain määrin hanhenjalkakalvon bursiittia (https://en.wikipedia.org/wiki/Pes_anserine_bursitis). Kipukohta tuntuu edelleen aralta, vaikka portaissa liikkuminen alkaa sujua pikkuhiljaa.

Johtopäätös: Riski pahempaan vammautumiseen olisi ollut konkreettinen, jos olisin kärsinyt puukonpistoja vielä Basecamp-Ruka-välillä 10 tunnin verran. Ehkä tämänkertainen ratkaisu oli ihan OK.

 

32832701_10216397623961339_3938500841681453056_n

Viimeistä viikkoa viedään ennen kisakauden avausta NUTS Karhunkierroksella, sadan mailin huvitaipaleella. Kovat treeniviikot ovat ohitse, luottohieroja on ehtinyt sorkkia lihakset vetreiksi ja keventelyn myötä energiaa on aloittaa kisa vaikka heti. Ainoat huolet ovat enää varusteiden pakkaaminen sekä neuroottinen flunssan pelkääminen juuri ennen starttia. Jostain syystä kurkussa tuntuu kaikenlaista kuviteltua turpoamista, pistelyä ja käheyttä aina ennen kisatapahtumia. Toistaiseksi olen tältä kohtalolta sentään välttynyt, toivottavasti nytkin.

Täysin onnistuneeksi viime aikojen valmistautumisjaksoa ei voi sanoa. Alkuvuosi on ollut hankala, eivätkä viimeisetkään viikot ole palauttaneet täyttä luottamusta jalkojen kisakuntoon. Monilukuiset säryt ja lihaskireydet ovat kulkeneet harjoituslenkeillä mukana, hyvine ja huonoine päivineen. Alkuvuoden kilometrimäärä (tällä hetkellä noin 1150km) on jäänyt toivottua vähäisemmäksi, mutta sentään muutamia kovempia juoksuviikkojakin (+13h) on mahtunut sekaan. Kestävyyspuoli on kokonaisuudessaan kohtalaisella tasolla. Tammikuussa juostu mattotesti osoitti kynnysvauhtien nousseen viime kaudella ja tätä kirjoittaessa painokin on pudonnut onnistuneen hienosäädön avulla 5kg testihetkestä, mistä tuskin on haittaa. Kisavauhdit ovat jossain määrin itsellenikin arvoitus: maaliskuun Aktia cupissa juoksu jäi hieman puolitehoisen tuntuiseksi (10km/39:40) ja polkutapahtumista Sipoonkorpi Trailin 21km:n sekä Espoon polkujuoksukisan 23km juoksin molemmat huollettuina PK2-lenkkeinä aerobisen kynnyksen alatasolla. 160km matkalla nopeusominaisuudet ovat toki toissijaisessa asemassa. Edellisten pitkien reissujen pohjilla ja opeilla on todennäköisesti suurempi merkitys loppusuoritukseen kuin viime aikojen kosmeettisella kunnonkohotuksella. Heikoimman lenkin kestävyys on keskeisellä sijalla, omassa tapauksessani jalkojen yhteistyö alkukevään vammakauden jäljiltä.

Jos jalat ja vatsa suostuvat palvelemaan Kuusamon korpimailla, on kisasuorituksesta odotettavissa ihan hyvää jälkeä. Rukalla olosuhteet ovat aiempina vuosina määrittäneet oleellisesti KK160:n haastavuutta ja aikatavoitteita. Tänä vuonna mallikelpoisen lämmin kevät on sulattanut reitin nopeaan kuntoon, joten ainakaan cut-off-ajan kanssa ei pitäisi tulla minkäänlaisia ongelmia. Vaikka tärkeintä on kisan läpäiseminen ja UTTF-kiertueen jatkaminen, olen kaavaillut itselleni erinomaisen onnistumisen tavoitteeksi 26-28 tunnin alittamista ja lisätavoitteeksi paluumatkaa (Hautajärvi-Ruka) alle 15 tunnin. Tavoiteajoista stressaaminen kuuluu kuitenkin kisan ennakko- ja jälkispekulaatioihin. Juoksun aikana pyrin jäljittelemään viime vuoden Vaarojen maratonia, jossa onnistuin tyhjentämään mieleni kaiken turhasta huolehtimisesta muun kuin etenemisen tai energia- & nestetasapainon ylläpitämisen osalta. Ylenmääräinen kellonkatselu tai sijoituksien kyttääminen ei siirrä maalialuetta yhtään lähemmäs. Niin kauan kuin liike jatkuu eteenpäin, voi luottaa siihen, että huoltopaikat ja maaliviiva tulevat vastaan aikanaan. Onhan reitillä sentään maisemiakin, joita kannattaa ihailla. Aiemmilla ultrilla olen yleensä laatinut summittaisia taktiikoita etappien vauhdinpidon suhteen, nyt ajattelin luottaa spontaaniuteen ja kisanaikaiseen tuntumaan. Jälkipuoliskolla saattaa itsepsyykkaus ja ruoskinta olla paikallaan, mutta alkuvaiheessa uskon rytmin löytyvän itsestään. Toki jo kisaprofiiliin tutustuessa on selvää, että helpoilla pätkillä Juuma-Hautajärvi-Juuma-välillä kannattaa nostaa tossua reippaasti, jolloin loppuajoissa kiitos seisoo.

GPS-seurantaa on tiedossa gpsseuranta.net-sivustolle ilmestyvän linkin takaa. Pallukan kantaminen ja perille saattaminen on aina etuoikeus.

Tammikuun ajan hyvin sujunut treenivuosi katkesi pahanlaisesti kuun viimeisenä viikonloppuna juostun, 55km kotirataultran myötä. Jo ensimmäisten viisituntista asfalttirypistystä seuranneiden lenkkien aikana paljastui, että vuoden 2015 vainolainen, ITBS, oli palannut vaivaksi vasempaan jalkaan. Juoksu muuttui hyvin nopeasti mahdottomaksi jatkaa yli 10 minuutin, eivätkä oireet laantuneet viikkokausiin. Vanhat fysioterapiaharjoitteet palasivat päivittäiseen kuntoutukseen ja sukset oli aika kaivaa varaston perukoilta. Erilaiset mobilisaatiot ja treenit pakaralihaksille, reiden loitontajille, IT-jänteelle, TFL:lle ja lonkan lihaksistolle tulivat rutiineiksi, putkirullauksen ja krokettipallo-triggeröinnin hieroessa kireitä pisteitä. Myös kävelylenkit lumipoluilla aiheuttivat kipua ja treenimäärä tippui täysin minimiin. Tilanne pysyi 4 viikkoa liki muuttumattomana, Karhunkierroksen 160km ultran huolestuttaessa viikko viikolta enemmän. Maaliskuun ensimmäisinä päivinä hölkkäkokeilu onnistui vihdoin viiden kilometrin ajan ja siitä eteenpäin alkoi vähittäinen palaaminen juoksun pariin. Vasemman pakaralihaksen sivuosa sekä lonkan ja reiden yhtymäkohta poreilivat mitä moninaisimmin säryn ja kivun ulottuvuuksin, mutta eivät varsinaisesti välittyneet salamanomaisesti polven ulkosyrjään, joka yleensä kipeytyy ITBS:n oireena. Lihasjumppa jatkui edelleen. Erityisen toimiviksi uusiksi jumppaliikkeiksi nostaisin vastuskuminauhan avulla tehdyn sivuttaiskävelyn (video 1) sekä korokkeen avulla toteutetun vastakkaisen raajan nostoliikkeen (video 2). ITBS:ään ei itsessään ole mitään yksittäistä hoitokeinoa (vamman tarkkaa mekanismia ei tunneta kunnolla), mutta lantion-, lonkan- ja pakaran alueiden lihaksiston vahvistaminen auttaa useimmiten, ennemmin tai myöhemmin. Vamman aikana etsin luonnollisesti kuumeisesti käsiini aihetta koskevaa kirjallisuutta, josta etenkin Pöyliön, Kettusen ja Laaksosen (2016) laatima fysioterapian opinnäytetyö sisältää hyvän yleistajuisen katsauksen teemaan.

Maaliskuun aikana treenimäärät kasvoivat ja vamma alkoi parantua. Silti, ultrajuoksua ajatellen viikottaiset kilometrit (31km, 43km, 31km, 59km) jäivät todella vaatimattomiksi. Määrän nostamista hankaloitti erityisesti lievä oireilu 5km rajan ylittyessä ja kovempi oireilu 10 kilometrin jälkeen. Parhaimpina päivinä sain juostua 7km aamulenkin ja 7km iltapäivälenkin ongelmitta, mutta yhtäjaksoinen 10km lenkki tuntui huonolta idealta ja lukuisina päivinä pää käski kääntymään kotiin kesken lenkin, etteivät oireet pahentuisi uudestaan. Pitkikset loistivat poissaolollaan, mitä nyt heikolla hiihtotekniikallani kävin räpistelemässä ladulla muutamia 30km lenkkejä. Vauhtijuoksua kertyi epävarmuuden vallitessa vain vähänlaisesti,. Maaliskuun 18. päivän Aktia Cupissa (10km) pääsin lievillä oireilla niukasti alle 40 minuutin. Tammikuun kunto ei siis ollut täysin pohjalukemissa, mutta selvästi heikentynyt kuitenkin.

Huhtikuussa jalka tuntuu viimein hieman asettuneen. Jotenkin erikoisesti vasemman jalan parannuttua, oikea jalka alkoi hetkittäin lenkeillä oirehtimaan samalla tavoin, mutta en oikein meinannut uskoa, että sama vaiva iskisi siihenkin, olinhan tehnyt lihaskuntoharjoitteita myös terveelle jalalle. Kuitenkin päästyäni 1.4. ensi kertaa kivuttoman juoksun makuun 25km pitkiksellä, alkoi kuun toisen päivän palauttava lenkki täydellisellä yllätyksellä oikean jalan lonkan ja reiden liittymäkohdan salamoidessa kovaa kipua heti kotiovelta lähdettäessä. Jouduin palaamaan takaisin sisätiloihin alle kilometrin jälkeen, melko apeissa tunnelmissa. Muutamaa lepopäivää (ja vimmaista lihaskuntojumppaa & venyttelyä) myöhemmin uskaltauduin uudestaan liikkeelle ja reilu 5km lenkki sujui jo paremmin, mutta oikean jalan silti aristaessa. Huhtikuun ensimmäiselle viikolle kertyi oireista johtuen vain 43km juoksua, hieman loppuviikkoa kohden parantuen.

Onneksi vaiva haihtui sentään tällä kertaa ja paluu kivuttomaan juoksuun onnistui seuraavalla viikolla, Kreetan kesäisissä maisemissa. Nyt molemmissa jaloissa tuntui voimakkaammalta ja luotettavammalta, minkä ansiosta pääsin lopulta juoksemaan jopa 100km viikon, hiekkarantojen viertä ja lähikukkuloita. Uskaltaisin nyt vihdoin, huhtikuun käydessä puolta väliä ja 3½ kuukautta kotirataultran jälkeen, todeta että paikat ovat kunnossa. Ei päästänyt ITBS helpolla, tälläkään kertaa. Karhunkierrokselle on yhä aikaa 6 viikkoa ja tavoitteena on päästä starttiviivalle, ei täydessä iskussa, mutta riittävässä kunnossa läpipääsyyn. Puuta koputtaen, saisivat nyt vammat loppua tämän vuoden osalta tähän. Vielä edellisessä päivityksessä kaavaillut treenirungot lensivät heittämällä romukoppaan ja aiottuun nähden vuoden juoksukilometreissä ollaan noin 400 km jäljessä. Onnistunut loppuvuosi saattaisi juuri ja juuri viedä lopullisen määrän viime kauden lukemiin (+3600km), mutta sen ylitys ei vaikuta realistiselta. Etenkään jos pääsen kiertämään aikomuksena olevan UTTF-kiertueen kaikki kisat läpi. Nyt on aika testata mihin vanhat pohjat riittävät ja jatkettava samalla lihaskunnon ylläpitoa. Yhtään ITBS-jaksoa en haluaisi enää kärsiä, vaikka keinot sen taltuttamiseen ovatkin pikkuhiljaa koeteltuja.

Yksi juoksuvuosi on saatu paketoitua, toista puskee tauotta päälle. Seinäkalenterin päivitys ei tänä vuonna suoraan korreloi treenijaksotuksen kanssa, sillä harjoitussuunnitelman ensiaskeleet kohti kevään NUTS Karhunkierrosta (160km) tuli otettua jo marraskuun alussa. Koopmaista jaksotussykliä mukaillen puolivuotinen harjoituskauteni sisältää ensin kahden kuukauden maksimikestävyyttä ja lajivoimaa painottavan periodin (marras-joulukuu), jota seuraa kahden kuukauden vauhtikestävyysjakso (tammi-helmikuu), huipentuen kahden kuukauden määrävaiheeseen (maalis-huhtikuu) ennen loppuviimeistelyä ja keventelyä (toukokuu). Tänä ajanjaksona keskimääräinen, ideaali harjoitusviikko koostuu vähintään yhdestä ja enintään kolmesta painotettavan alueen avainharjoituksesta ja yhdestä pitkästä (vähintään +2h) harjoituksesta.

Viikottaisen kokonaismäärän suhteen päätin vähentää hieman normaalia viikkomäärää tehokkaimpien jaksojen aikana, sillä olen huomannut oman palautumiseni kaikkein kovatehoisimmista treeneistä kestävän melko pitkään ja viime vuonna määräjumit veivät usein terän kovilla sykkeillä juostavista intervallitreeneistä. Pieni keventäminen tuntimäärissä saattaa ehkäistä myös motivaatiokatoa ja loppuunkulumista puolivuotisen kokonaisuuden aikana. Näinollen loppuvuoden aikana tuntimäärissä on viikkotasolla liikuttu noin 5-8½ tunnissa. Alkuvuoden kuukausina (VK-kausi) tätä määrää on tarkoitus nostaa keskimäärin 8-11 tuntiin, huipentuen alkukeväästä 8-15 tuntisiin viikkourakoihin. Kilometrimäärissä nämä vastaavat noin 50-80km viikkoja alkuun (MK-kausi), jatkuen 80km-110km viikoilla (VK-kausi) ja päättyen 100-160km viikkoihin (PK-kausi).

Maailma ei kuitenkaan aina (=koskaan) pyöri suunnitelmien mukaisesti, joten säätövaraa on saanut keksiä edellämainitun rungon viilaamiseen. Etenkin joulukuun aikana pienehkö flunssa-aalto, pimeyden tuomat kaamosmasennusoireet väsymyksen ja huonon palautumisen muodossa ja sosiaaliset menot vähensivät jonkun verran toivottua harjoitusmäärää. Viikkotasolla tämä näkyi harmillisesti juuri avainharjoituksien siirtymisenä ja vähenemisenä, sillä pidin melko tarkkaan kiinni siitä, etten lähtenyt väsyneenä tai oireilevana rutistamaan maksimia irti kropasta. Yhteensä tehotreenejä kertyi marras-joulukuun aikana 11 kappaletta, joista viimeiset joulukuun lenkit tein jo enemmän VK-tehoilla. Näihin 11 harjoitukseen sisältyvät kaksi Aktia Cupin osakilpailua ja päälle voitaneen laskea vielä 3 lokakuun loppupuolella tehtyä MK-harjoitusta. Sisällöltään harjoitukset ovat olleet rataoloissa tehtyjä 200m-1000m intervallitoistoja sekä läheisellä Käärmekallion huoltotiellä (n. 40m nousua 300m matkalla) juostuja mäkivetoja. Melko poikkeuksellista herättelyä ultraajan jaloille, siis. Etenkin 200m intervalleja tehdessä takareisien ja pakaroiden lihakset löysivät itsestään aivan uusia tuntemuksia. Yksittäisinä pätkinä näitä olisi varmaan hyvä lisätä myös alkuvuoden harjoituskausille muistuttamaan lihashermostoa monipuolisuuden hyödyistä ja estämään ennenaikaista nylkkyvanhuutta.

Tammi-helmikuun aikana avainharjoitteista lienee hieman helpompi pitää kiinni, sillä omilla sykealueillani vauhtikestävyysosio kattaa laajemman sektorin ja vauhtien kohdistaminen VK1-VK2-välille mahdollistaa myös päivittäisen olotilan ja ailahtelun huomioimisen. Ensi viikonloppuna käyn juoksemassa pitkästä aikaa mattotestin, joten tehotreenien tarkentaminen helpottunee entisestään tuoreilla syke- ja kynnysvauhtitiedoilla. Myös yksittäisiä pidempiä harjoituksia on syytä lisätä ohjelmaan Karhunkierrosta ajatellen. Näistä ensimmäisenä edessä on tammikuun lopussa omatoimisen kotirataultran (n. 50km) juokseminen maantiellä. Vaikka todellinen määrän mätkiminen tulee ajankohtaiseksi vasta myöhemmin, on muutamista ylipitkistä hyvä ottaa lihasmuistiin jo nyt muutamia muistijälkiä, sillä KK:n satamailinen matkanteko tulee olemaan sekä ajallisesti että etäisyydeltään kurotus entisten rajojen ulkopuolelle.

Vielä kerran

Mieli alkoi palailla Alpeilta kotimaan poluille pikkuhiljaa syyskuun mittaan. Kolmiviikkoinen lepojakso palautti jalkoja tehokkaasti ja intoa riitti vielä yhteen polkukarkeloon Vaarojen Maratonin 42km:lla lokakuun kalenterilehden käännyttyä. Olin etukäteen ajatellut kovien rypistysten päättyneen TDS:n myötä ja varannut itselleni paikan Kolin maratonmatkalla lähinnä helpottamaan ruokabuffetin ähkyä. Sen verran monilukuisesti juoksututtuja lähti kiertämään Herajärveä eripituisilla matkoilla, että pitihän sitä päästä, edes turistina, nauttimaan tunnelmasta ja loppusyksyn ruskakeleistä.

Perjantai-iltana pääkallopaikoille saapuessa ilmassa leijui valmistautuminen ja valmius koviin juoksusuorituksiin. Siis muiden kohdalla, ei omallani. Jyväskylän tutut trailrunnerit pukivat kisa-asujaan, pakkailivat juomaliivejään ja latasivat psyykkisiä akkujaan kuumeisesti, siinä missä itse varauduin lehmänkellon kilkutteluun ja lauantaisten mallasjuomien kylmentämiseen. Illalla klo 20 pitkän matkan taivaltajat lähetettiin raikuvasti yön pimeyteen ja GPS-jälkien seuraaminen kiinnosti huomattavasti enemmän kuin oman juoksun ajattelu. Lauantaina lähdin kisakeskukselle jo hyvissä ajoin ennen aamuseitsemää seuraamaan huoltoon saapuvia 130km sankareita ja lähettämään 86km:lle suuntaavat omalle matkalleen. Muistin sentään napata muovipussissa sekaisin lojuneet kisakamat mukaan majoitusmökiltä lähtiessä. Joskus puoli yhdeksän nurkilla muut maratonmatkalaiset ilmestyivät täysvarustuksessa Kolin luontokeskukselle, jolloin muistin käydä vaihtamassa omatkin tamineet päälle ja kiinnittämässä numerolapun rintaan ennen ultraajien huoltoseurantaan palaamista.

20171007084426_IMG_9967_preview

Metsoilijat lähdössä matkalle (Kuva: Tero Pelkonen)

Onko täällä joku kisa?

Viitisen minuuttia ennen starttia piti siirtyä parkkipaikan lähtökarsinaan ja oikeastaan vasta viimeisen minuutin tikittäessä ehdin ajatella ensimmäistä kertaa kunnolla omaa juoksua. ”Jos et valmistaudu, et myöskään ehdi stressata”, tuumin ja siirsin sormen GPS-kellon painikkeelle matkakomentoa odottamaan. Ykkösryhmän kärki karkasi paukusta liikkeelle, mutta eturivien jälkeen kapealle uralle muodostui vaikeasti ohitettava sumppu. Muutaman sata metriä hissuttelin letkassa, mutta päätin sitten etten ollut tullut tänne hölkkäämään 7 minuutin kilometrejä ja kaasutin vauhdilla penkereen puolelta joukosta ohi. Hidastelusta huolimatta kahden kilometrin raja tuli vastaan reilussa yhdeksässä minuutissa ja Mäkrän nousuun saavuttaessa kone oli käynnistetty rivakasti maitohappojen rajoja koetellen. Uudelle reitille vedetty ylämäki jyrkentyi tiukaksi tunkkaukseksi, jossa huomasin jälleen kerran mäkikuntoni kalpenevan samassa vauhtiryhmässä menevien rinnalla. Tasaisella polulla sekä etenkin vaikeissa alamäissä kuroin kaulaa kiinni ja ensimmäisen vitosen jälkeen oma paikka löytyi juoksijoiden joukosta. Alun pieni hapotus tasaantui ja hyvä rytmi löytyi geelien upotessa ruokatorveen. Tällä osuudella ohitin muutaman tutun 130km matkalaisen, joille tiesin sarastavan päivän muodostuvan vielä pitkäksi urakaksi.

Matka jatkui hyvällä tuntumalla kilometrimerkkien kilahtaessa kelloon. Lyhyt valmistautuminen näkyi nyt tyhjänä mielenä – oli vain minä, polku ja vuorottaisesti omaa työtään tekevät jalat. Reitti oli tuttu kesän treeniviikon jäljiltä, eikä etenemisen suhteen tarvinnut keskittyä oikeastaan muuhun kuin 20 minuutin välein imeskeltyihin geeliannoksiin. En piitannut muiden matkaajien etenemisestä, vaan ohittelin väkeä tilaisuuksien tullen ja annoin ripeäjalkaisten mennä menojaan pitäen oman vauhtitasoni. Kiviniemi lähestyi vähitellen, tasaisen rauhallisen tahdin pysyessä yllä. Olin poiminut vinkkinä vesistönylitykseen, että paikalle kannatti saapua mahdollisen letkan kärkipaikalla, joten kiihdytin hieman ennen rantaa jättäen mm. naisten kakkosen taakse. Veneitä oli muutamakin vapaana ja pääsin ripeästi yli. Tyhjensin suuhuni loput 0,5 litran vesipullosta geelin ja suolatabletin kera, sillä takareidessä oli tuntunut pientä krampinoiretta vaikeammissa polkualamäissä. Kiviniemen huoltoon saavuin ajassa 1.52 hörpäten reilusti vettä pullon täyttämisen ohella. Tiepätkällä kohti Ryläyksen maastoja sain juosten pidettyä jotakuinkin pintani muiden kisaajien joukossa. Venäläinen Ivan jutteli mukavia ennen kuin hävisi horisonttiin paremmalla mäkiloikalla, sen sijaan pitkillä ultrilla edustanut Jeremy oli lievissä vaikeuksissa Heraniemen risteyksessä. Sammakkovaaran nousut ja Ryläystä edeltänyt pätkä sujuivat edelleen hyvissä voimissa. Geelit tekivät tehtävänsä ja energiaa riitti karistamaan takana huohottaneet kisaajat, eipä toisaalta edessäkään ketään näkynyt. Hieman ennen Ryläykselle kapuamista taakse putkahti retkivauhtiaan juokseva polkuguru Lepistön Antti, joka hetken lämpimikseen juteltuaan loikki käsittämättömällä vauhdilla jyrkkää mäkeä ylös, häviten hetkessä havupuiden taakse. Vesivarastoni hupenivat nousumetrien myötä ja jalkakramppien uhka kohosi entistä voimakkaampana Ryläyksen näkötornille saavuttaessa. Tekninen alamäki sujui vielä vauhdilla, mutta pienikin varomaton virheaskel palkittiin vihlaisulla jäykistyvissä lihaksissa. Juoksin kovaa Peiponpellon huoltoon H2On pyöriessä mielessä ja kaadoin vajaan litran kurkkuuni vesitankeille päästyäni. Ryläyksellä kadonnut Ivan lyöttäytyi matkaan nopean huoltoni ansiosta ja antoi hyvän peesin Ikolanahon ja Pienen Mäkrän hivuttaviin nousuihin. Matka oli edennyt paljon ennakoitua vahvemmin ja kello kertoi jopa viiden tunnin nurkille osuvan loppuajan olevan mahdollisuuksien rajoissa.

All out

vaarojenmaraton2017-5493

Kuva: Juha Saastamoinen/Onevision

Paha-Kolia kohti krampit pahenivat suolatablettien tarjotessa vain hetkellistä helpotusta. Ylämäkeen pääsi vielä juosten, vaikka muutaman kerran sisäreisien lihakset katkaisivat etenemisen hetkellisesti täysin. Petollisen liukkaat pitkospuut olivat viedä jalat alta huipun käännyttyä viimeiseksi krampinsekaiseksi alamäeksi ja täysi kanttaaminen suomättäälle oli lähellä. Rantatien tasamaalla puristin jaloista viimeisiä mehuja kelloon vilkuillen. 4h 42min matkaa takanani käännyin loppunousuun, enkä uskonut viiden tunnin rajapyykkiä enää hätyyttäväni. Pakko oli silti yrittää. Juoksin krampeista piittaamatta loppunousun tasaisemmat kohdat, lievät ylämäetkin hieman puristaen ja jyrkempiä kohtia raivolla edes yrittäen. Minuutti minuutilta katselin kelloon ja epätoivo varmistui, vaan silti kaikki juoksukauden treenilenkeiltä kertyneet kunnonrippeet tuli armotta tiristettyä kropasta irti. 500 metriä ennen maalia pieni toivonpilke välähti 5h alituksesta, 200 metriä ennen maalia se katosi, viimeisillä 100 metrillä jälleen ilmestyen ja lopulta varmistuen. Täydessä tiltissä hoipuin maalilinjasta yli ajassa 4h 59min 21s. Kas mokomaa!

Rikkinäisenä ja rähjäisenä sain noudettua huoltokassin ja köpöteltyä saunatiloihin. Löylyjen vilvoittamana oli mukava mennä vastaanottamaan muita tuttuja maaliintulijoita, joista moni ylitti ja ulosmittasi itsensä hienosti. Toisaalta päivä oli ollut raskas ja muutamilla matka jäänyt kesken syksyn flunssa-aallon niittäessä satoa. Illan mittaan ruoka ja juoma tekivät palauttavan tehtävänsä ja maaliin saapui taistelijoita pitkiltä matkoilta. Hattua sai nostella moneen kertaan. Omat viimevuotiset traumat 130km matkalta heltyivät ehkä hieman, mutta katsellaan vielä rauhassa ensi kauden mittaan minkälaista polkuhuvia tulevalle syksylle siunaantuu. Tämä vuosi taisi olla tässä ja mikäpä siinä, ehkäpä kaikista polkustarteistani kokonaisvaltaisesti onnistuneimmalla suorituksella. Alkuperäisestä 5½ tunnin arviosta puoli tuntia putosi pois, joten palautuminen TDS:ltä on onnistunut viidessä viikossa ja kuntotasokin on kasvanut vuoden aikana lupaavasti. Tätä kirjoittaessa jalkojen lihakset ovat yllättäen todella kipeät ja arat, jopa TDS:ää pahemmin. Taisi loppunousun tilinpäätös repiä lihaskudoksiin mojovia vaurioita, mutta jahka ehtivät korjaantumaan lokakuun mittaan on edessä hyvä talvisesonki, jonka aikana treenata vähemmälle huomiolle jäänyttä vauhtikuntoa ja harjoituttaa pitkänmatkan koetuksien vastapainoksi lyhyiden matkojen suorituskykyä. Ensi keväänä sitten uusia haasteita eteen, joista ainakin NUTS Karhunkierroksen ilmoittautumisaika huomenna klo 18 on merkattu punaisella kalenteriin.

Kilpailua edeltävä viikko tulisi pitää kevyenä ja mahdollisimman rauhoittavana”

Viitisen minuuttia sen jälkeen, kun läppärin kansi lävähti kiinni Wienin lentokentällä ja TDS:n ennakkotunnelmia käsittelevä teksti lähti eetteriin, tajusin Berliinin kautta Helsinkiin suuntaavan lentoni myöhästyvän ja jatkolennon menevän menojaan. Oli kilpailua edeltävä lauantai ja seuraavana päivänä Helsingistä Munichin kautta Geneveen lähtisi lento, jonka laskutelineiden irtoamista Suomen maankamarasta olin odottanut jo kuukausia. Edeltävän viikon konkurssi-ilmoituksestaan huolimatta AirBerlin tarjosi työkonferenssin päätteeksi lisää hotellielämää Berliinissä (la-su yö) ja aamulennon Suomeen, niukasti ennen Geneveen lähtevää lentoa. Tarjolla oli epävarmuutta siitä, ehtisikö sunnuntain aamulento Suomeen ajoissa uudelle matkalle lähtemistä varten ja aivan täyttä varmuutta siitä, että ainakaan kilpailua varten tarvittavia tavaroita en ehtisi kotoa noutamaan. Ultrajuoksu on monessa mielessä varautumista yllättäviin tilanteisiin ja niistä selviytymistä – mutta luoviako sentään vuorokauden vuorijuoksuun työvarustukseen kuuluvilla suorilla housuilla ja moitteettomasti silitetyllä kauluspaidalla?

Ultrajuoksu on sitäkin, että mahdottomilta tuntuvat tilanteetkin on selvitettävissä aina jotenkin. Muutamalla puhelinsoitolla sain Helsingin päästä apua lisäkäsiltä, joiden avulla (toivottavasti) kaikki kilpailutarvikkeet ilmestyisivät lentokentälle sunnuntaiaamuksi yhdessä ruumaan menevässä matkalaukussa. Ultrajuoksuun kuuluu myös pieni määrä hyvää tuuria ja se riitti tällä kertaa Berliinistä lähtevän aamulennon pysyessä aikataulussaan. Ilmestyin sunnuntaina Helsinki-Vantaalle hapankaalin luvatusta maasta 15 minuuttia ennen Munichiin/Geneveen lähtevän koneen boarding’ia. Vastassa tilanteelle naureskeli matkaseuraksi mukaan lähtevä Tomi, rauhallisena ja hyvin valmistautuneena tulevaa koitosta varten. Stressihormonit pääsivät vihdoin laskemaan puolentoista vuorokauden matkustamisen jälkeen. Vilkaisu kelloon kertoi rauhoittumiskaa olevan jäljellä noin 66 tuntia ennen lähtölaskentaa.


Ryhmärämä asettui lopulliseen muotoonsa Genevestä Ranskan Chamonix’iin huristavassa tilataksissa. Eri lennolla paikalle luovinut Ville piti huolta huulenheitosta kolmikkomme katseiden kiertäessä hiljalleen ympärille levittäytyviä vuorimaisemia. Kuukausitolkulla suomalaisilla mäennyppylöillä valmistautunut mieli intoili jo ensimmäisistä satojen metrien ylämäistä, mutta vakavoitui mietteliääksi seinämien kohotessa taivaaseen nousevina vuorenrinteinä, joista jylhimmät lepäilivät arvonsa tuntevina lumipeitteissään. Laaksojen ja kylien jälkeen saavuimme ajomatkan päätepisteeseen, majoittuen illaksi erinomaiseen, hotellimaiseen pienkolmioon kaikkine kimpsuinemme. Parvekkeen näkymä Mont Blanc’ille kertoi omaa kieltään siitä, mitä viime joulukuussa jätetty arpalippu tulisi merkitsemään.

DSC_1243-01

Hektisen viikonlopun jälkeen alkuviikon päivät sujuivat tervetulleen leppoisaan tahtiin. Jalat tuntuivat pitkän lepojakson jäljiltä tuoreilta ja lyhyt keskusta-alueella hölkkäilty lenkki valmisti sopivasti pääkoppaa ja jalkoja. Chamonix’n kylillä pyöri satoja juoksijalta näyttäviä ihmisiä yhtäläisen odottavissa ja rentoutuneissa fiiliksissä. Tuntui lomalta: ranskalainen aurinko paistoi kirkkaasti ja tuore patonki maistui. Tiistain pääepistolana oli kilpailunumeroiden haku, mutta ehdimme aamupäivästä piipahtamaan myös laakson toispuoleisella vuorenharjanteella, Breventillä, napsimassa kuvia, ihailemassa maisemia ja hengittämässä vuoristoilmaa. Hapenottoa kehittäviä vaikutuksia yläilmoista ei varmaankaan suuremmin tarttunut, mutta mieliala ja innokkuus kisaa kohden pysyi sitäkin korkeammalla.

Iltaa myöten kukin porukastamme alkoi keskittyä omiin pakkailuihinsa. Aloitin omat yöuneni poikkeuksellisesti jo klo 20 aikoihin illalla, jotta edes jonkin verran lepoa ehtisi perille kroppaan ennen aamukolmen ylösnousua ja kisabussiin kiipeämistä.

Aikaiset ultra-aamut noudattavat poikkeuksetta samantyyppistä järjestystä. Herätyksen jälkeiset aamutoimet, lyhyt ruokailu ja siirtyminen lähtöpaikalle luonnistuivat rutiininomaisesti ja kellon kilkutellessa aamuviittä olimme jo täysin valmiita astumaan lähtökarsinaan Courmayerin italialaiskylässä muun juoksijamassan seassa. Odottavissa tunnelmissa saimme seuraa Oulun ylpeydestä, Aspegrenin Jarkosta, joka oli jatkamassa hurjaa kisatahtiaan NUTS Karhunkierroksen ja NUTS Pallaksen pitkien matkojen päälle. Starttiviivalle asettuessa saimme Tomin ja Jarkon kanssa kyynärpäätaktiikalla hyvät asemat noin 300-400 sijoituksilla, Villen joutuessa äkämystyneen järjestäjän hellässä huomassa taaemmas lähtökarsinaan. Kaikki alkoi olla valmista otsalamppujen valaistessa pimeää, joskin lämmintä aamua ja paikallisen selostajan karjuessa mikrofoniin ohjeiden ja kannustuksen ranskankielistä sekasotkua.

p_646_1
Courmayer klo 06.00 (Kuva: ITRA)

Allez, allez

Lähtölaskenta umpeutui aamukuuden kellonlyömällä ja ihmismassa hyökkäsi eteenpäin. Ensimmäisillä kilometreillä katuvauhtia riitti yleisömeren riehaannuttamana noin viiden minuutin verran per kilometri, mikä tuntui helpolta ja omaan tuntumaan sopivalta tässä kohtaa. Kaartaessamme Courmayerin laitamille asfalttitie käyristyi ylämäkeen ja pudotin tarkoituksellisesti vauhtia vastaamaan omaa pk-aluetta. Tomi oli karannut horisonttiin alkukilometreillä, Ville tulisi ennen pitkää takaa ja Jarkko löytyi yllättäen rinnalta, karaten silti jonkin verran edelle terävämmällä mäkivauhdillaan. Pian jono asettui sauvakävelemään +1200 metrin nousua. Metsopaitaa kantava Ville ilmestyi nopeasti sauvoineen huitomaan viereen, mutta kehotin mäkiässää metsästämään mielummin Tomin selkää edeltäkäsin, sillä halusin rauhoittaa korkeahkolla lyövät sykelukemat maltillisemmiksi, eikä siitä olisi Villen seurassa tullut mitään. Mäki taittui pikkuhiljaa ja aamusarastuksen myötä otsalampun sai laittaa juoksuvyön taskuun. Nousumetrejä niellessä ehti vilkuilla ympärilleenkin. Maisemat olivat odotusten mukaisesti erittäin komeat, aamu-usvan lipuessa majesteettisesti vuorten seinämillä. Viereisistä sauvailijoista osa puuskutti, osa meni rennommin. Muutama japanilaisen näköinen ultrasamurai asteli ylväästi mäkeä ylös, sauvat repussa odotellen. Eräs pitkäsäärinen hippi löntysteli rennosti mäkeä ylös ilman kepukoita. Herran ulkomuodolle olisivat makkaraperunat tehneet hyvää, mutta vilkaisu numerolappuun poisti epäilyt aliravitsemuksesta sillä muistin kuulleeni amerikkalaisesta ultrastarasta, Jamil Courystä aiemminkin. Taisi kaveri olla tällä kertaa mukana ihan turistina keskijoukossa, kaipa reilun sadan kilometrin taipaleella voi olla treenilenkilläkin.

Checrouit (7km) – Bourg St. Maurice (51km)

Mäen päällä sijainnut ensimmäinen huoltopiste tuli ohitettua nopeasti vesipullot täyttäen. Huoltokulttuurissa tuntui olevan jonkin verran eroa suomalaisiin ultriin verrattuna, sillä kymmenet juoksijat jäivät kaikessa rauhassa istuskelemaan ja syömään eväitä huoltopöydästä. Alkupuoliskon teemaksi vakiintuikin sijoituksen reipas nouseminen huoltopisteitä ohittaessa, sillä omalla minuuttitoiminnalla jätti helposti monet ohittelijat taakseen. Matka jatkui mutkittelevaan alamäkeen kohti Lac Combalia aamuauringon paistaessa alapuolelle jääneiden pilvien päälle. Maisema Mont Blanc’ille oli yksi reitin hienoimpia, mutta rentoon alamäkitekniikkaan ja tekniseen polkuun keskittyessä siitä ehti nauttia turhan hajanaisesti.  Noin puolimaratonin kohdalla reitti kipusi jälleen uusiin korkeuksiinsa Chavannesin laelle 2600 metriin. Takareisissä tuntui jo väistämättä hieman ensimmäinen reilu verttitonni ja jyrkkä serpentiininousu rakkakivikossa laittoi sykkeet koville. Oma vaikutuksensa saattoi olla korkeudellakin, vaikken varsinaisesti lievän hengästymisen ja korkeiden syketasojen lisäksi ilmanalan aiheuttamia ongelmia huomannut.

77690013

Chavannes’in lakipiste. Reitti nousee vasemmalta (alhaalta) jatkuen oikealle.

Kääntyminen pitkään alamäkeen helpotti suuresti ja kilometreistä 21 – 30 oli helppo nauttia. Laakson näkymät ulottuivat kauas horisonttiin ja kuohuva joki pauhasi viereisessä uomassa. Täyttä rallattelua pitkän alamäen juokseminen ei ollut, sillä säästelin edelleen etureisiä ehkä turhankin varovaisesti. Takaa paineli kymmeniä rohkeampia ohi kovalla vauhdilla, mutta järkeilin 5.40-6.00 minuutin kilometrien ja hallitun syketason tiputtamisen sopivan erinomaisesti tähän kohtaan kilpailua. Pitkä hiekkatie loppui muutamia kilometrejä ennen Col du Petit St. Bernardin huoltoa jatkuen ensin jyrkällä, terävällä multapolkulaskulla pienemmälle uralle ja edelleen liukumiinoitettujen lehmälaitumien kautta pieneen järvilaaksoon (ks. kuva alempana). Kannustajia oli saapunut jonkin verran näille paikkeille seuraamaan etenemistä, mikä toi virtaa tekemiseen ja auttoi tajuamaan, että raskaahkosta alkunoususta huolimatta kisa oli lähtenyt erinomaisesti käyntiin – voimia oli säästetty fiksusti, vauhti oli ollut sopivan reipasta ja ns. kaikki systeemit olivat vihreällä niin jaloissa kuin vatsassakin. Pikkuhiljaa lämpenevä päivä osoitti shortsivalinnan osuneen oikeaan. Purot ja isommat lammikot tarjosivat apua viilennykseen, jota ihmeekseni melko harva kilpakumppani harrasti.

Ammuvat ja kellojaan kilistelevät lehmät jäivät niityilleen möllöttämään muutaman tunkkauksen jälkeen ja reitti kääntyi yhä tiukemmin alamäkeen kohti Bourg St. Mauricen edessä häämöttävää kaupunkia. Sommittelin sauvat repun takaosaan ja jatkoin hyvällä, rennolla jalalla eteenpäin pyrkien yhä useammin viilentämään oloa paikoittaisilla vesialtailla ja puroissa. Lämmin keli muuttui vähitellen kuumuudeksi. Näille main osui ensimmäinen nestetyhjennys, joka osoitti värillään riittämätöntä juomatankkausta, vaikka olin säännöllisesti hörppinyt litran varustustani tyhjäksi ja muistanut juoda ylimääräistä myös huoltopisteillä. Järjestäjät olivat lisänneet yhden ylimääräisen vesipisteen Saeziin hieman ennen 51km kohdalla olevaa isompaa huoltoa ja vaikka etukäteen ihmettelimme porukassa näin tiheän huoltovälin tarpeellisuutta, olin enemmän kuin kiitollinen mahdollisuudesta hörppiä litran verran ylimääräistä vettä & kokista jo tässä vaiheessa. Taakse jäänyt viisikymppinen tuntui hieman jaloissa, niin kai sen kuuluikin. Vauhti Bourg St. Mauriceen saavuttaessa oli ollut taktikoidusta löysäilystä huolimatta mallikasta, aikaa oli kulunut noin 7½ tuntia, mikä samankaltaisena jatkuessaan takaisi alle 22 tunnin loppuaikaa.

Lämpötila haastoi kuitenkin kuvitelmat moisesta ja totesimmekin rinnalla juosseen tanskalaisen kanssa kaupungin huoltoteltan muistuttavan enemmän Morgue St. Mauricea, sillä myös lääkintäteltassa riitti hikoilijoita. Helteelle ja nestevajaukselle oli tehtävä jotain, minkä päätin tarkoittavan noin 10 minuutin huoltoa ennen pahaksi pelättyä nousuhirviötä Fort de la Platte’lle ja yhä ylöspäin Passeur Pralognan’in huipulle 2600 metriin. Suurehkoksi yllätykseksi törmäsin huollossa Jarkkoon, jonka luulin painelleen menojaan jo alkunousuissa tai viimeistään himmaillessani pitkiä juostavia alamäkiä. Samat vaivat huolestuttivat häntäkin, joten tilannekatsausta ja motivaatiopuheita pidettiin nesteytyksen lomassa puolin ja toisin. Vaivaton ratkaisu oli lähteä yhdessä selättämään nousupätkää vatsa vedestä hölskyen ja vesivaraston täydentyessä lisäpullolla 1½ litraan.

Tie, kivetty hyvillä aikomuksilla

Vaan eipä osaa pohjoisen poika ultrata helteessä. Jo ensimmäisellä huollon jälkeisellä kilometrilla (noin 200 nousumetriä) hiki virtasi tonavana ja estoton auringonpaahde laittoi kropan koville. Vauhti hidastui hetkessä liki olemattomiin, eikä pahimmissa kohdissa ollut muuta vaihtoehtoa kuin hengähtää hetkeksi paikoillaan sauvoihin nojaten. Vaikka nousun alussa otin hieman kaulaa Jarkosta, tunkkasi oululainen sissi hieman varmemmalla vauhdilla nopeasti eron kiinni valitellen orastavia kramppeja. Molempien olo oli sen verran heikko, että sanattomalla sopimuksella jatkoimme duona kurjaa vauhtia, tsempaten yhtä lailla kärsiviä kanssakisaajia, joita makaili raatona serpentiininousun jokaisessa varjoisessa mutkassa. Raahustaminen tuntui vievän ikuisuuden kohti Fort de la Platte’a, eikä rinteessä helpottavia puroja näkynyt. Pidimme lyhyitä taukoja yhä tiheämmin, mikä selittää paljon ’hurjasta’ 1.8km/h keskivauhdista tällä huoltovälillä. Oman kropan tilaa oli vaikea analysoida, sillä vaikka jalkojen lihakset sinällään olivat vielä juoksukelpoisessa kunnossa, vei kuumuus energiaa todella kokonaisvaltaisesti jättäen tyhjän ja voimattoman olon. Päälle iski myös ensimmäinen henkinen seinä havaitessani, ettei kehon uudelleenkäynnistys helpolla onnistuisi, vaan sippaus vaikuttaisi radikaalisti loppumatkan vauhtiin ja sujuvuuteen. Vihdoin ja viimein vesipullojen ammottaessa tyhjyyttä ilmestyi esiin Fort de la Platte’n linnakkeessa sijaitseva vesipiste, jossa tallusteli väsyneiden ja tyhjäkatseisten ultraajien seassa jos jonkinlaisia kotieläimiä. Rojahdin ylösnousemustauolle retkituoliin kaataen vesitäydennyksen lisäksi kitusiini lämmintä kokista parhaan kykyni mukaan. Pöydän alla mötkötteli mutainen sika onnellisena röhisten ja päivävirkut kanat kotkottelivat iloisesti, rähjääntynyttä kaksikkoamme ihmetellen. Edessä olisivat vaikeat paikat Pralognan’in vuorinousun kivikossa, mutta todella synkältä tuntuneesta olosta huolimatta päädyimme vähäsanaisen palaverin seurauksena vakaumukseen, ettei tännekään voisi jäädä ikuisesti.

Jos jotain hyvää ylämäkeen nousemisesta oli löydettävissä, niin sentään vuoristotuuli viilensi hellelukemia siedettävämmiksi. Matka jatkui hiljakseen kivirakkamaastossa ja melko pian koko 1800 nousumetrin urakka alkoi olla selätetty. Hiipuneen vauhdin myötä maisemia ehti ihailla, ainakin sen minkä jalkoihin katsomiselta ehti. Pannutimme Jarkon kanssa molemmat kerran tai pari liukkaan jyrkillä kiviosuuksilla, eivätkä polun vieressä ammottaneet, viisimetriset pudotukset töyräältä houkutelleet hirveästi riskeeraamaan sen enempää.

Reitin tasoittuessa huoltotieksi ennen Cormet de Roselendin isompaa huoltopaikkaa pääsimme pitkästä aikaa hieman vetreyttämään jalkoja juoksuaskelin nostaen samalla sijoitusta joitain – jo merkityksettömiksi muuttuneita – sijoituksia. Kello seitsemän nurkilla lunastimme huoltokassimme huoltohenkilökunnalta. Tavallaan yllätyin, etten oikeastaan tarvinnut dropbagia juuri mihinkään, sillä evästä oli liivissä vielä kosolti ja etenkin geelivarastot pursusivat runsauttaan. En siis ollut syönyt tarpeeksi – ei hyvä. Ruokahalu oli kateissa ja vain muutamat väkisin suuhun ängetyt Snickers’it olivat tarjonneet kaloreita viimeisien tuntien aikana. Ihmekös jos alkoi heikottaa ja hengästytti. Nappasin huoltopöydästä juustokuutioilla höystetyn nuudelisopan ja joitain muitakin rippeitä jämerän kokistankkauksen lisäksi. Huollosta poistuessä päälle meni vielä sadetakki ja päähän otsalamppu koko illan show’ta varten.

”Roselendilta (66km) alkaa paha pätkä” (T. Mikkola)

Hirveästi emme Jarkon kanssa kisan loppupuolelle uhranneet ääneen ajatuksia, mutta oli jo melko selvää että molemmilla oli sitkeänä mielessä maaliin asti raahautuminen tyylillä millä hyvänsä. Suuremman kiireen sijaan tyydyimme taivaltamaan kahdestaan, vaikka lienee todettava että taisin olla taisteluparistamme se heikommassa hapessa oleva.  Parina synkempänä hetkenä kehotin Jarkkoa menemään itse menojaan päästäkseen muutamaa tuntia aiemmin maaliin ja lepäämään, mutta kokeneempana ultrakettuna mies ei turhia hätiköinyt vaan tsemppasi jatkamaan mukana matkassa. Oli lohduttavaa sentään, että alamäkien hölkkäily vielä onnistui jotenkin ja saimme pidettyä puolemme muita kisaajia vastaan. Matka painoi yhdellä jos toisella, eikä pirteitä ohittelijoita ollut liiaksi asti. Illan tunnit etenivät monotonisesti sauvoilla sotkien, mäkiä kavuten ja lyhyitä evästaukoja pitäen. Entre Deux Nants’in 500-metrinen tunkkaus otti erityisesti päähän, muttei epämukavuudesta tarvinne syyttää kuin itseään ja riittämätöntä syömistä. Korkean mäen päällä näkyi tunnelmallisesti valopilkkuja kaukana horisontissa, jonne tuijottelu olikin mielekkäämpää kuin vieressä oksentavan ranskalaisen kilpailijan touhun seuraaminen. Olimme arvioineet Col du Joly’a edeltävän etapin alamäkivoittoiseksi ja parin yllättävän ylämäen ilmestyminen eteen aiheutti spontaanin, mutta voimakkaan kiroilukuoroesityksen väsymyksen säestämänä. Paukut alkoivat olla aika loppu hitaasta vauhdista huolimatta.

Jol(l)y good show (86km) -> Col de Tricot (102km)

Joly’n huoltopaikalla juontaja pauhasi mikkiin ja musiikki soi täydellä volyymillä, mikä auttoi kai välttämään nukkumaan jäämistä. Olin jälleen vajonnut uuteen energiakuoppaan syötyäni edeltävän kerran muutamia tunteja aiemmin ja nyt tuntui, ettei lopun 35 kilometristä tulisi yhtään mitään ilman vatsantäytettä. Lievällä riskillä napsin aiemmin kokeilemattomia ultraeväitä, meetvurstia ja vuoristojuustoa suuhun sen mitä pahoinvoimatta saatoin. Jotain alkoi ilmeisesti tapahtua aineenvaihdunnassa, sillä pitkään väkipakolla litkitty kokis alkoi maistua hyvältä ja  alkumatkalle jäänyt nesteenheittotarve ilmoitti itsestään parin kilometrin välein. Seuraavalla etapilla Contaminesiin oli edessä pelkkää alamäkeä, jossa jalka totteli olosuhteisiin nähden yllättävän vauhdikkaasti. Jälkikäteen tarkistettuna etenemisnopeus tällä välillä oli 5km/h, mutta huomioiden useat pissatauot ja pari kiireetöntä istuskelua voi tahtia pitää kelvollisena. Ärräpäät raikuivat yön viettoon hiljentyneellä kyläraitilla, ihmetellessämme oliko ranskalaisten pakko sijoittaa huoltopaikka välttämättä paikkakunnan etäisimmälle laidalle. Jälkikäteen asiaa kavereille manatessani sain osakseni lähinnä huvittunutta ivaa huonosta tutustumisesta kisakarttaan, joten omaan piikkiin meni tämäkin.

Contaminesissa lopputaktiikka oli selvä. Col du Tricot’sta oli päästävä jollain ilveellä yli, jonka jälkeen ainoastaan nilkkojen telominen alamäessä olisi riskinä maaliinpääsylle. Varsinaisiin cutoff’eihin ehtiminen ei ollut enää Fort de la Platten tummumisesta nousemisen jälkeen näyttänyt epävarmalta, eikä reitti itsessäänkään pelottanut tätä yhtä viimeistä nousu-urakkaa lukuun ottamatta. Päättäväisistä fiiliksistä huolimatta väsyä ja vilua oli kertynyt kroppaan ja täristessäni kylmästä huoltoteltan penkillä päätin lisätä myös sadehousut jalkaan. Tämä osoittautui onnistuneeksi ratkaisuksi, sillä yhtäkkiä lämmenneissä jaloissa riitti kaivattua virtaa ylämäkien tunkkaamiseen. Jarkko elätteli optimistisia ajatuksia edessä olevasta pätkästä, mutta tyrmäsin moisen psyykkauksen kyynisellä realismilla, sillä muistin aiemmista kisaraporteista ja valokuvista Tricot’n kukkulan olevan armoton. Nousu jakaantui Contaminesista lähdettäessä kahteen osaan, joista ensimmäinen +500m sujui vielä kohtalaisesti (vaikkei hengähdystauotta), mutta otsalamppujen kiiltomadon näkyessä jälkimmäisessä viisisatasessa piti kovettaa itsensä, jotta tappelu pala palalta ylös asti onnistuisi. Sattuman huumorina Chalet de Miage’ssa (ks. kuva) oli tyhjiä aurikotuoleja, joissa löhöilimme viitisen minuuttia Jarkon pikametsästäessä nukkumattia. Varsinaisessa ylämäessä eteneminen ei tarjonnut ihmeellisiä elämyksiä. Tasaisen hidasta jalkojen nostelua polven korkeudelle ja ylemmäs, Kiveltä kivelle sauvalihasten tehdessä työtään. Vauhti hieman yli 2km/h. Huipulla näkyi  kirkas tarkastuspisteen valo majakkana pimeässä loistaen, jota kohti oli vain uskottava askelten vievän. Noin tunnin kipuamisen jälkeen ylätasanne tuli esiin melkeinpä yllättäen ja seurannut mielialan nousu siivitti suoraan yhtäläisen jyrkän alamäen selättämiseen. Aamun sarastus koitti hitaasti, mutta varmasti todistaen yön tulleen voitetuksi. Nyt enää ”pois täältä”.

Paluu laaksoon (Chamonix, 119km)

Eräs reitin hienoimmista kohdista oli viimeistä +100m ylämäkeä edeltänyt riippusilta rajusti pauhaavan vuoristokosken yli. Huolimatta Bellevuen tarkastuspistettä edeltäneen osuuden köysikohtiin asti huipentuvasta teknisyydestä, oli hommassa loppusuoran tuntua. Reittiopaste osasi kertoa lohduttavasti, että Bellevuelta Les Houchesin viimeiseen huoltoon olisi naurettavat neljä kilometriä matkaa, mutta vähemmän huvittavat 500 laskumetriä. Pudottelevaa serpentiinipolkua totisesti riitti ja etureisistä revittiin viimeisetkin mehut irti. Osa muista menijöistä juoksi, osa käveli, osa voivotteli lihasparkojaan. Oma etenemisemme oli keskinkertaista tai hieman jopa parempaa, olihan meillä molemmilla vanhaa ultrakuntoa selvästi tämänkertaista suoritusta kovemmasta (nopeammasta) rypistämisestä ja tällä kertaa vauhti nyt muutoin olosuhteista (energiavaje, helteen heikentämä kisamotivaatio) johtuen muistutti sunnuntairetkeilyä. Alkumatkalla alaspäin juoksemisesta oli vielä nauttinut, nyt sekin otti päähän. Tuskastuneena etenemisen hitauteen menetin hermoni lopullisesti mutkittelevan kapean uran muuttuessa asfalttitieksi ja ryhdyin surutta juoksemaan kovempia, 5.30-6min kilometrejä, jotta Les Houchesin huolto tulisi edes joskus vastaan. Menköön reidet rikki, tässä vaiheessa ei silläkään olisi paljon väliä. Vaan eivätpä nuo olleet moksiskaan, veivät vain eteenpäin tahdilla, jota olisimme voineet harrastaa paljon enemmänkin viimeisen 50 kilometrin aikana. Les Houchesin meteli yltyi edessä ja huoltopaikan sisähuussiin istahtaessani melkein otti päähän, että voimia oli vielä näinkin paljon tuhlattavaksi. Taisin olla ajatuksineni aika yksin, sillä Jarkon zen-mäinen ultraolotila auttoi miestä nauttimaan selkeästi enemmän matkasta itsestään ilman suurempia suorituspaineita.

Loppuetappi Chamonix’n keskustaan oli reitin helpoimpia pätkiä. Monessa suhteessa NUTS Pallaksen tielopetukseen verrattavalla  8km osuudella ei ollut mäkeä nimeksikään ja alusta oli joko asfalttia tai hiekkatietä. Pienenä erona kannustajia oli selvästi Hetan kyläraittia enemmän ja kymmenistä jalankulkijoista suunnilleen joka toinen tuntui käsittävän mistä raahautumisessamme oli kysymys ja kannustusta sateli päälle, etenkin nyt kun maaliintulosta ei olisi enää epäilyksiä. Jalat tuntuivat vertyneen alamäkijuoksusta ja pää pyyteli railakasta loppukiriä. Jarkolla menohaluja jarrutteli varovainen huolehtiminen kinttujensa kestämisestä, joten pidimme maltillisia kävelytaukoja hölkkäilyn ohessa. Kokeneempaa kannatti tälläkin kertaa kuunnella, sillä innostuttuani hetkellisesti nopeampaan vauhtiin sain välitöntä noottia oikealta pakaralihakselta, joka nousi kapinaan huomatessaan joutuvansa hommiin. Reitti johti kisakeskukseen hieman syrjästä käsin, joten lopullinen maalisuora koitti hieman yllättävänkin nopeasti. Nyt sentään sieti juosta loppuun asti ja viimeisillä parilla sadalla metrillä jalat pääsivät töihin äänekkään yleisön ympäröimää kunniakujaa pitkin. Fiilis maaliportin alittuessa oli helpottunut urakan päättyessä sillä ainoalla oikealla tavalla. Pääkopassa liput eivät liehuneet sataprosenttisesti aika- ja tyylipisteiden jäätyä saavuttamatta, mutta finisher-liivin lunastaminen maalipisteeltä rauhoitti riittävässä määrin omien demonien soraäänet. 27 tuntia, 5 minuuttia omin, suorituksen huomioiden jopa vetrein, jaloin taitettuna. Hieman ylimääräistäkin, sillä korkattuani maaliteltasta oluen ja kupillisen evästä, lähdin reippain kävelyaskelin kilometrin päähän kämpille aloittamaan palautumisen ja nauttimaan ultrasuorituksille ainutlaatuisista, kipujen ja pahasti häiriintyneen aineenvaihdunnan marinoimista jälkioloista.

21268867_10207111426822879_2127263302_n

liivipojat

Jyväskylä Trail Runnersin finisher-jaos


Liivijengiläisen loppumietteitä

Kisan jälkeiset päivät sujuivat rattoisan rauhallisesti. Retkiryhmästämme kaikki kolme olivat päässeet maaliin ja näinollen kärsivät yhtäläisestä väsymyksestä ja invaliditeetistä. Oli mukava viettää aikaa muidenkin suomalaisosallistujien seurassa jakaen ja vastaanottaen kehuja, tsemppauksia sekä hyväntahtoista kuittailua. Kaupungilla kulkiessa oli helppo nähdä liiveistä ja kävelytyylistä ketkä olivat vuorireiteistä päässeet nauttimaan koko rahalla. Viikon päämatkan, 170 kilometrisen UTMB:n lähdön seuraaminen oli yksi odotetuimmista tapahtumista, eikä tunnelma Conquest of Paradisen jylistessä jättänyt kylmäksi. Joskus? Vielä? Ehkä? Lauantaina ensimmäiset superjuoksijat saapuivat maaliin vajaassa vuorokaudessa, mutta kansainvälisten huippujen loppusuoraa hienompaa oli todistaa muutamien PTL:ltä, 290km:n ’seikkailulta’, selvinneiden tunteita heidän päättäessään viisipäiväinen vuorivaellus hurraavien yleisömassojen keskelle. Sisäinen riemu oli nähtävissä rähjääntyneiden sankarien silmissä ja kasvoilla aivan toisella tavalla kuin lyhyempien matkojen kisaajilla, yhtään vähättelemättä muiden kisojen selättämisen nostattamaa tunnepiikkiä. Touhua katsellessa omat kisanaikaiset kiroukset ja hyvät lupaukset välttää pitkille matkoille ilmoittautumista lähiaikoina alkoivat heikentymään. Kaipa sillä on ihan oikea syynsä, että näytän löytävän itseni kerta toisensa jälkeen pitkiltä ultrilta, eikä asian kehitykselle oikein tunnu voida mitään. Ne, jotka näiden tapahtumien jälkeen liivejä kantavat, ymmärtävät kyllä mistä on kysymys. Ne, jotka eivät vastaavia kokemuksia (vielä) ole päässeet elämään, katselkoon allaolevaa kisakoostevideota parhaan mahdollisen audio-visuaalitekniikan kanssa. Kuudessa minuutissa ehtii saada monta huonoa ideaa.


Tätä kirjoittaessa, reilu viikko maaliintulon jälkeen, jalkojen palautuminen on jo hyvässä vauhdissa, vaikka päälle iskenyt flunssa onkin viivästyttänyt poluille palaamista. Seuraavana kalenterissa on 7.10. koittava Vaarojen maraton (42km), jonne en usko vielä täysissä voimissa suuntaavani, vaan enemmän retkeilymeiningillä omaa vauhtia juosten. Ensi vuoden tavoitteitakin alkaa pyöriä mielessä, sillä TDS todisti nykykunnon olevan kohdallaan huolimatta siitä, että paras mahdollinen onnistuminen olisi leikannut jo tämän ultran loppuajasta 3-4 tuntia pois. Positiivisilla fiiliksillä kisareissusta kuitenkin edetään. Ystävyyssuhde alppien vuorimaisemien kanssa tulee melko todennäköisesti jatkumaan vielä tulevien vuosien myötä ja suorituksilta on silloin myös odotettavissa enemmän.

 

 

Vaarojen ultran jälkeinen hyvä aikomus keskittyä vuonna 2017 lyhyille matkoille onnistui melkein. Viime vuoden joulukuussa pitkän matkan jälkeiset lupaukset ehtivät kuitenkin unohtua useita Ultra Trail du Mont Blanc’in (UTMB) kisavideoita katsellessa ja yhdessä treenikaverien, Tomin ja Villen, kanssa jätimme arvontalipukkeet kyseisen tapahtumaviikon keskipitkälle Sur Le Traces des Ducs de Savoie (TDS) etapille. Tammikuussa koko kolmikkomme sai osallistumisensa läpi ja monin pohdinnoin tuli suunniteltua pitkät, kuukausien mittaiset harjoitusohjelmat tätä tapahtumaa silmälläpitäen.

Nyt kilpailun lähtöön on aikaa enää noin 86 tuntia. Pitäisi kai alkaa orientoitua. Vissiin.

Toukokuun NUTS Karhunkierroksen (53km) jälkeen tavoitteena oli pitää muutama viikko palautumisaikaa, jonka jälkeen ehtisin toteuttaa 8 viikkoisen treenijakson elokuun alkuun, jättäen kaksi viikkoa keventelyaikaa ennen kilpailua. Näistä kaksi ensimmäistä viikkoa sisältäisivät kovia, lyhyitä harjoituksia MK-alueella, seuraavat kaksi viikkoa vauhtikestävyyden ylläpitoa/parannusta ja viimeinen neljä viikkoa kisanomaisia olosuhteita jäljittelevää PK-treeniä. Vaikka normaalisti ulkoiset tekijät häiritsevät parhaitakin suunnitelmia, onnistuin tällä kertaa yllättävän hyvin läpikäymään aiotut lenkit ja kilometrejä kertyi kesäkuukausille kuten pitikin. Lisäuskoa tekemiselle toi heinäkuun lopulla Kolin vaaramaastoissa vietetty määräviikko, jonka aikana kisanomaista liikuntaa kertyi noin 167 kilometrin, 25 ½ tunnin ja 6500 nousumetrin verran. Kunto tuntui kohonneen maltillisesti jo alkukevään aikana ja lievää edistymistä on ollut havaittavissa myös näiden treenien myötä. Vaikka peruslenkkien vauhdit eivät järin ihmeellisesti ole kiristyneet, pitäisi ahmittujen kilometrien näkyä tulevissa koitoksissa entistä kestävämpinä ja tasaisempina suorituksina. Pienenä, joskin positiivisena yllätyksenä pysyin likipitäen koko kevään terveenä ja paikkoja loukkaamatta, eivätkä sairastumiset ole kesänkään aikana vaivanneet. Nyt kisaviikolla pelko on luonnollisesti pahin ja vainoharhaisuus flunssaoireiden perään korkeimmillaan, mutta hyvältä näyttää tälläkin saralla.

profilTDS2017

Omasta puolesta soittopelejä ei kuitenkaan liiemmin nähdä tulevalla sotatantereella. TDS:n kisareitti ja nousuprofiili puhuvat omaa kieltään kovasta koitoksesta ja kirpeänä lisämausteena jopa kolmenkymmenen lämpöasteen päälle kohoavat lukemat tulevat vaikuttamaan keskeisesti kisamatkan haastavuuteen. Tähänastisissa kisoissa karttunut kokemus on auttanut hallitsemaan erilaisia muuttujia kotimaan olosuhteissa, mutta ulkomailla juostavan vuoriultran ennakoimattomat ja odottamattomat tekijät saattavat haastaa uudenlaisilla tilanteilla. Chamonix’n kisakylään asettautuminen jo lähtöä edeltävänä sunnuntaina auttaa tarkentamaan joitain näistä muuttujista, osaan asennoiduttava luottaen hyvään päähän ja kovaan kuntoon. Kuten ylempänä todettu, jälkimmäinen näistä on valmisteltu mahdollisuuksiin nähden likipitäen optimaalisesti. Ensimmäinen sen sijaan määrittää keskiviikko-torstain aikana kuinka kunnialla koitoksessa käy.

Yllämainituista olosuhteista johtuen en ole kovin tarkkaa kisataktiikkaa itselleni luonut. Varustepuolella kantamuksia siunautuu jo pakollisista tarvikkeista sen verran, että lisäpaino ei kiinnosta ja kenkäosastolla Inov8:n Mudclaw 300 osunee lähtökengäksi, toimien niin kivikossa kuin mahdollisissa märissä kohdissa, joita vuoristossa arvaamattomat ukkosmyrskyt saattavat kisaraporttien mukaan aikaansaada. Kilpailun ensimmäinen pitkä nousu alkaa melkein heti startista, joten rauhallinen lähtö auttanee pääsemään rytmiin. Toisaalta muiden osallistujien luomista pullonkauloista on huhuiltu varoituksia ja aamuyön lämpötilat ovat päivää alempana, joten kevyellä tuntumalla askel voi nousta hieman reippaamminkin. Joka tapauksessa keskeiseen rooliin nousevat todennäköisesti alamäkien juokseminen. Ennen 50 kilometrin paikkeilla vastaantulevaa Bourg St. Mauricen huoltoa pitäisi säilyttää hyvä juoksufiilis ja riittävät voimat ennen Passeur Pralognanille kohoavaa +1800 nousumetrin ylämäkeä. Tämän jälkeiseltä dropbag-huollolta lähtiessä tulisi muistaa, että jäljellä on vielä 2-3 isompaa ja monta kisaprofiilissa vaatimatonta, mutta Suomen oloihin suhteutettuna kovaa nousua, joista tulisi selvitä kunnialla. Myöskään alamäissä ei saa hurjastella, ei ainakaan ennen 100km rajapyykkiä. Ja vettäkin pitäisi juoda, paljon. Maali koittaa sitten aikanaan, jos pää kestää ja suunnitelma pitää ilman suuria yllätysmomentteja. Tavoiteaikaa en kovin tarkkaan viitsi asettaa, mutta arvelisin loppuajan asettuvan noin 24 tuntiin, +-2h riippuen erosta huonon ja täydellisen päivän välillä. Viime kädessä olennaisinta on kuitenkin maalilinjan ylitys, eikä tyylipisteistä tarvitse välittää jos reissu menee rumaksi.

Toisaalta rumallakin reissulla maisemat pysyvät kauniina. Parinkymmenen tunnin nautinnot sekä kisaviikon kaikenlaiset kemut pitävät tunnelman varmasti korkealla ja seuraavan kerran sormien hakatessa näppäimistöä kisaraporttia kirjoittaessa on pää varmasti edelleen vuorilla, ehkäpä sydänkin.